Aloitussivulle . Eestin autosuunnistus . Juttu 2003 . Juttu 2005 . Juttu 2006 . Juttu 2007 . Juttu 2008 . Juttu 2009 .
Autosuunnistusta Virossa 2011
päivitetty 2011-06-02
Mayday 2011-05-28...29
Etelänaapurimme olivat nähneet kovasti vaivaa laatiakseen "huippu-as kisaviikonlopun" toukokuun loppuun. Tarjolla oli samassa paketissa sekä viivaa että valikkoa sopivina annoksina ja ratamestareiksi oli valittu parhaat mitä oli saatavilla eli Argo Vessman ja Tõnu Kraut. Valitettavasti tämä ei kiinnostanut enempää paikallisia, ruotsalaisia, tanskalaisia kuin meikäläisiäkään. Lähtöviivalle asti vaivautui vaivaiset 14 autokuntaa. Kolme suomalaisparia ja yksitoista paikallista. Kaksipäiväisyys ilmeisesti verotti väkeä.
Matkalle lähdimme perheiden voimin kahdella autolla jo perjantai-iltana. Araveten kartingkeskuksessa oli kilpailukeskus ja majoituksemme, ja saavuimme sinne iltapimeässä. Opasteita emme havainneet, mutta onneksi on Eerik: puhelinsoitto paljasti, että pysähdyspaikkamme on 1,6 km ohi kilpailukeskuksen. U-käännös, 1,6 km ja takaoikea... pikkutietä majoitukseen, jossa meitä jo odoteltiin. Huoneet olivat siistit mutta wc:t ja suihkut käytävillä. Hinta- ja laatusuhde eivät ihan kohdanneet saatiinpa sentään katto pään päälle.
Lauantain kilpailu alkaa klo 14, joten aamupäivä kierreltiin katsomassa paikallisia GC-nähtävyyksiä. Hyttysiä oli aivan sairaan paljon joka paikassa. Parin tunnin ajelun jälkeen alkoi huikoa, joten pidettiin piknikkiä radan reunalla grillaten ja auringossa paistatellen. Ohjaajakokouksessa kerrottiin, että kisassa tulee olemaan myös yksi erikoiskoe "pikataival" jossa minuutin sijaan aika otetaan 3 sekunnin tarkkuudella. Sopii meille! Saimme lähtönumeron 2 ja lähtöajan 15:03.
Kisan alussa ajettiin mukavia pikkuteitä Araveten ympäristössä. Maastopisteitä oli sopivasti pitämään mieli virkeänä. Parin jakson ja reilun tunnin ajelun jälkeen olimme takaisin lähtöpaikassa. Nyt startattiinkin erikoiskokeelle: kilometrin pituiselle kartingradalle oli rakennettu mukavan helppo ja vauhdikas pyöritys, jolle autot laskettiin yksi kerrallaan. Pyynti 48 km/h oli vähän tiukahko Subarullemme, joten myöhää tuli peräti kahdeksan sekuntia. Lisäksi jäi yksi kontrolli huomaamatta viimeisessä käännöksessä. Ja olihan meillä läpiajettuna myös kartingradan sisääntulotien kontrolli ja ... nolottaa myöntääkin... käymättä yksi MKP.
Kisatyyli muuttui ja pari kolme jaksoa ajettiin kevyttä perinteistä viivamatelua. Edes MKP-asemia ei pitkiin aikoihin ollut bongattavaksi. Parin tunnin päästä olimme taas takaisin kartingradalla (tälläkään kerralla emme huomanneet sisääntulotien kontrollia). Nyt oli viivaa, heppakenkää ja tiekirjamääritteitä. Olin edellisen matelukierroksen aikana piirtänyt ajoreittimme kokonaisuudessaan, joten mitään vaikeuksia ei ollut. Järjestäjä muistutti meitä startatessamme jaksolle, että numero yksi on vielä radalla. Pyynti oli puolet edellisestä, joten ei hätiä. Saimme tuon ykkösen kiinni ennen jakson puoliväliä ja kurvailimme helponoloiset kuviot pikavauhtia läpi. Yhden kontrollin kohdalla kuski huikkasi että tässä ei äsken nähty kontrollia. No, sittenhän olimme ajaneet siitä läpi, ei ollut ensimmäinen kerta tässä maassa. Jakson loppupäässä oli mittarissa 140 sekuntia plussaa, joten pysähdyimme odottamaan ihanneaikaa sopivassa paikassa radalla (AT:n näköpiirissä EI saa pysähtyä). Numero 1 porhalsi ohitsemme juuri kun meidän piti lähteä liikkeelle. Olin katsonut meidän jakson ajan sen verran väärin, että tämä muutaman sekunnin viive aiheutti meille yhden aikapisteen.
3 tuntia ja 21 minuuttia saimme aikaa reitillä kulumaan. Ratamestari ja kilpailunjohtaja Argo Vessmann laski pisteet ripeästi. Kilpailukeskus oli keskellä rata-aluetta, joten pääsimme seuraamaan ja kuvaamaan muiden edesottamuksia. Kun viimeisetkin oli saatu maaliin ja väliaikatulos julkistettu saimme kuulla, että sunnuntain kisaan meillä on maksimiaika käytettävissä, sitten sijoitusjärjestyksessä kahden minuutin välein. Sunnuntain startti on yhdeltätoista, illanviettoon ei olisi ollut paljoa asiaa... mutta kahteen saakka piti parantaa maailmaa. Onneksi kuski oli fiksumpi ja painui pehkuihin "ajoissa".
Aamupuurot kipattiin kurkkuun yhdeksän nurkilla, sitten tuli virallinen tieto startin aikaistumisesta puolella tunnilla "koska kontrolleja on paljon". Lähdemme siis reitille puoli yksitoista. Just. Yritin putsata unihiekkaa silmistäni kylmässä suihkussa mutta järki tuntui olevan hiukan jäässä. Kun sitten sain kuusi A4-kokoista värikarttaa kätöseeni alkoi kuumeinen optimointialgoritmi raksuttaa päässä. Kaikki kartat olivat samassa mittakaavassa ja kaikkiin karttoihin oli merkattu kaikki alueella olevat kontrollit, joten ei kun teippi esiin... ja lähimmän kontrollin kimppuun.
Joitakin "hölmöjä" reitinvalintoja lukuun ottamatta kisamme sujui todella mallikkaasti. Lähdimme - ratamestarin huomautuksesta että kaikkia ei ehdi keräämään - siitä oletuksesta, että kaikki kerätään. Kiersimme kauimmaisimpia alueita bongaten kaikki mitä matkan varrelle ja kuvittelemalleni sopivalle etäisyydelle jää. Parin tunnin päästä huomasimme yhtälön toimimattomaksi ja määrittelin meille sopivan reitin loppumatkaksi. Kymmenen-viisitoista kontrollia jää sitten käymättä, osa niistä menee hitaan reittioptimoinnin töhötyksiin.
Saavuimme lopulta maaliin viisi minuuttia ennen määräaikaa. Pikainen auton pakkaus ja kotimatkalle. Tallinnaan saavuttuamme Eerik soitti ja onnitteli voitosta. Olimme keränneet 74 kontrollia 86:sta ja voitimme kisan 19 pisteellä. Jes, tästä on hyvä jatkaa!
Kevadmöll 2011-04-16
Kevadmöll oli nimeltään RaudSõrmuksen tämänvuotinen kisailu. Satunnaisen Seikkailijan kanssa käytiin pari vuotta sitten ihmettelemässä todella lumisia Etelä-Viron rännejä ja lähes samalla kokoonpanolla oltiin nytkin reissussa. Autoksi otettiin tällä kerralla lumenvalkoinen kuljettajan omistuksessa oleva ajopeli. "Ei sit harmita niin paljon jos jotain hajoaa". Jos? Ex-perse arpoutui laivaksemme aikataulullisista syistä. Sunnuntaiaamuna se on ensimmäinen härpäke joka Hesaan saapuu ja lauantaina ehditään juuri sopivasti kisapaikalle.
Päätimme ottaa majapaikan Salzburg-hotellista, vaikka se oli lähellä Tallinnaa ja siis kaukana kisapaikasta. Syy oli allekirjoittaneen kiire takaisin kotimaahan: sunnuntai-iltapäiväksi oli sovittu tärkeä palaveri. Rannan kaupasta käytiin ensin poimimassa eväitä ja tarpeita (muistetaan sitten se läpinäkyvä teippi - joojoo), vietiin enimmät romppeet hotellille, Mäossa käytiin tankkaamassa Nesteen nykyisin kylmäksi muuttuneelta "sulovilen-tyyppiseltä" huoltoasemalta, syötiin erittäin maittava lounas Viljandissa ja sitten kurvailtiin lähtöpaikalle Puka Rahvamajaan.
Puka Rahvamaja oli tällä kertaa lähtöpaikkana.
Ohjaajakokoukseen oli aikaa kolme varttia... Valoisassa saadaan ajella pieni tovi; lähtöaikamme on 20:03, taas minuutin lähtövälit. Ohjaajakokouksen antia oli kahden rastin siirtyminen (karttoihin oli nuolella merkattu uusi paikka, rastit kun olivat helpoiksi määritelty eikä niille johtaville teille päässyt ajamaan lainkaan) sekä rastimääritteet: niitä ei ole.
Kilpailukeskus ennen kapinaa: palkintopöytä ei ainakaan notkunut.
Kisapaikka oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus. Tyyli sen sijaan oli vanha tuttu: mustavalkoinen vanha 1:20.000 kartta ja käsin piirretyt rastitunnukset.
Oli vielä valoisaa Satunnaisen Seikkailijan tuodessa kevyttä luettavaa kari-kartturille...
Kolme A3-kokoista lakanaa, jotka sai nätisti kiinni toisiinsa. Tai siis olisi saanut, jos olisi muistettu teippi... Aloitettiin "kaikki haetaan" -tyylillä ja kunnon haasteilla. Helppo ensin nostamaan mielialaa, sitten vaikea masentamaan. Satunnaisen Seikkailijan pomppiessa ränsistyneen sillan molemmin puolin etsimässä tunnusta allekirjoittanut teippaili karttoja roudarinteipillä toisiinsa. Sitten koitin karttakirjan avulla selvitellä mitkä vanhan kartan teistä vielä ovat läpiajettavia ja olihan niitä.
Lopulta pomppasin ulos autosta kaverin avuksi. Se auttoikin, sillä päästyäni kaukaisimpaan pisteeseen autolta (ja märän puronpahasen toiselle puolelle) kuski huusi autolta että "löytyi"... Peruutellessamme kääntöpaikalle alkoi auton alta kuulua pahainen pörinä. Osuiko putki johonkin? Ei kai mut jotain tapahtui. Ajellaan pienillä kierroksilla ettei häiritä pahasti ketään, eihän tässä ole kuin kolme ja puoli tuntia enää kisaa jäljellä...
Seuraavalle vaikealle vielä pääsi ilman otsavaloa. Kello lähenteli puolta yhdeksää ja tunnuksia oli kerätty jo kourallinen, fiilis oli hyvä.
Hämärää mutta otsalamppua ei vielä tarvinnut sytyttää. Tunnus T; vaihtoehdot olivat puoliksi syödyn mäen päällä tai mäen keskellä olevassa sorakuopassa. Matkaa molempiin autolta vähintään 100 metriä. Onneksi tuli tuo kuvattua, kirjain piti autolla kuvasta tarkistaa...
Yksi ura oli vähän pahannäköinen mutta koskapa karttakirjassa tie on läpikulkevaksi piirretty uskaltauduimme yrittämään. Ja riski kannatti: läpi päästiin.
Luminen ränni, jota maantiekartaston avulla uskallettiin yrittää. Puoltoista kilsaa olisi isommalle tielle matkaa. Kuvausta varten ei tehnyt mieli pysäyttää...
Neliörasti tuuheassa puolen-hehtaarin-kuusikossa jäi mieleen. Lähdimme molemmat hakemaan systemaattisesti - not. Poukkoilimme sinne tänne kuusikkoa eikä tunnus vaan osunut silmiin. Tovin päästä kuulin tutun pörinän - ahaa, kuski on löytänyt tunnuksen. Singahdin pää kolmantena jalkana suoraan kohti autoa ja kuinka ollakaan törmäsin yhden kuusen alla rastitunnukseen. "Löysit sitten tunnuksen" huikkasin kuskille saatuani vyöt kiinni. "En, kun tulin vaan lämmittelemään autoon..." "Eh, no mä kyl löysin sen...". Viron-säkää ks. edellinen tarina.
Sarjassamme "kolinoita" alkoi auton takapäästä kuulua kova kovaa vasten kolkotusta. Metalli lasia vasten, kun huomasimme vasemman takasivuikkunan kiinnikkeen olevan poissa pelistä. Roudarinteippikorjaus hiljensi hieman, mutta kolina jatkui. Iskariin paikallistamamme kolina ei muuttunut miksikään eikä sille sitten ruvettu mitään yrittämäänkään.
Matka jatkui ja rastit tulivat suorastaan silmille. Näinköhän tässä olisi saumat saada kaikki kyytiin? Yksi pikkutie oli aika kurjassa kunnossa, Subaru eteni hiljalleen akseleita myöden möyrien mutta läpi päästiin täältäkin.
Kolmen tunnin kohdalla tein sitten ratkaisun jättää kolme tunnusta käymättä. Alueen koilliskulmassa on vielä pakollinen kolmio (eli 15 pisteen paikka) ja sinne johtavan tien varressa on yksi neliö. Meillä menee puolisen tuntia päästä sinne ja sieltä kymmenisen minuuttia kilpailukeskukseen ja sitten pitää varata hiukan etsinnällekin. Maalin lähietäisyydellä on vielä pari ympyrää joista toinen osuu matkanvarrelle tuolta koilliskulmasta palaillessamme, otetaan ainakin se jos aikaa on.
Pakollinen löytyikin helposti. Mennessä tuli katsottua paikka mistä neliö tullessa otetaan joten - helppo nakki. Virhepistemittari raksutti jo pinna per minuutti pois saavutusten sammostamme, joten tosiaan, otetaan vain tuo pikainen neliö ojan ja linjan risteyksestä ja sitten se lähempi ympyrä - josta tosin menee saman verran pisteitä kun tulee, onhan sinne matkaa tieltä reilu puoli kilsaa. Mutta se neliö. Pysähdyimme tasan oikeaan paikkaan ja sitten ei kun etsimään. Paikalle pysähtyi pian toinen ja kolmaskin auto ja kohtapa metsässä sinkoili otsalamppujen valossa kymmenkunta autosuunnistajaa mutta tunnusta ei vain löytynyt. Parikymmentäsenttisessä lumessa oli jälkiä sinne tänne ja tonne. Kerran piti ojaankin plumpsahtaa, onneksi siinä kohdassa oli vain parikymmentä senttiä jääkylmää vettä. Kymmenen minuuttia hukattiin kun sanoin Satunnaisen Seikkailijan ruuhkassa tavattuani että nyt lähdetään, aikaa on enää vartti. Mutta sitten autolla, kuinka ollakaan, huomasin, että parin sadan metrin päässä väärässä suunnassa (=poispäin kilpailukeskuksesta) on myös ojan ja linjan risteys, käydäänpä sielläkin. Ja siellähän tunnus pomppasi heti vastaan, mutta turhaan. Paikka oli kokonaan symbolin ulkopuolella, joten siitä tehdyn protestin vuoksi pisteitä ei tämän löytäneelle annettu. Pari minuuttia hukkui ihan turhaan mutta löytyipä pirulainen.
Seitsemän minuuttia jäi peliaikaa kun sain kilpailukortin palautettua. Tuloslaskijana toimiva viime kauden mestari katsoi korttiamme ja sanoi "too much". Olimme sitten kai taas aika hyviä.
Hiljalleen tuli tuloksia mutta meidän antoi odottaa itseään. Kun sitten lopulta saatiin tulos oli marginaalia ihan riittävästi. Ykköspaikalle jälleen. Palkintopöytään oli kilpailun aikana tuotu myös tavaraa, joten pelkän skumppapullon ja muistolaatan kanssa ei täältä kotiin lähdettykään. Nyt oli molemmille pokaali. Satunnainen Seikkailija valitsi tavarapaljoudesta lippiksen, allekirjoittaneen mukaan lähti potkupallo.
Hissukseen pöristelimme Tallinnaan ja hotellilla elvyimme pari tuntia ennen kuin oli aika lähteä laivalle. Pirteinä ja reippaina saavuimme sitten Hesaan puoli yhdeltätoista.
Tuliaiset
Pörinöiden ja kolinoiden tutkiminen päätettiin pitää "paremmalla ajalla" joka tulikin yllättävän äkkiä. Viallisten osien vaihtoon ei sitten ihan koko päivää mennytkään joten toukokuun kapinoihin on meillä nyt todella huikeassa kunnossa oleva menopeli valmiina.
Tiri ja Tõmba 2011-03-19
Viron mestaruussarjan avaus HarjumaallaTiri ja Tõmba oli lipokas valikkosuunnistus Keilan ja Riisiperen välisillä pikkuteillä - ja vähän isommillakin? Järjestäjänä toimi erilaisia seikkailutapahtumia ja autolla suunnistamista aiemmin OK Composterina tunnettu Seiklusministeerium. Kuljettajaksi suostuttelin Satunnaisen Seikkailijan. Osanottajamäärä kilpailuluokassa oli kohtuullinen 28, lisäksi peräti kymmenen autokuntaa lähti harrastamaan vapaassa luokassa. Kisaa edelsi taas tukku erilaisia toimenpiteitä eikä kisakaan ihan kommelluksitta mennyt läpi vaikka podiumille oltaisiin päästykin - jos sellainen olisi ollut.
Viron Karikasarjaa varten värkkäilin hissukseen Ahvenanmaalla käytössä ollutta Justyä kisakuntoon pitkin viikkoa iltaisin ja öisin. Harmaan oven päälle levitin vähän sinistä maalia, tietysti auton pesu ja putsaus kuuluivat ohjelmaan myös, kartanlukuvalon muuttaminen (halogenin tilalle led) ja ST-pilotin purku ja kasaus: mittari ei vähentänyt peruuttaessa eikä anturin vaihto auttanut asiaan. Hyvistä yrityksistäni huolimatta en saanut mittaria kokonaan sekoamaan mutten ihan iskuunkaan. Kartanlukuvalosta taas tuli suorastaan loistava, ihan sananmukaisesti.
Karttavalon uusi led-viritys
Karttapöydäksi hyväksyin kuljettajani version, en "ehtinyt" noutaa omaani vaki-kuskiltani. Kynät olivat vailla narua, joten todennäköisesti ne hukkuvat kisan tiimellyksessä. Hansikaslokerossa on kyllä varakynä. Mittana oli 12 cm pätkä läpinäkyvää viivoitinta ja siinä rannelenkki eli sen nyt ei pitäisi hukkaan joutua?
Matkalla kohti Katajanokkaa mietitytti mikä ST-Pilotissa voisi olla pielessä. Matkamittarit näyttivät samalla kertoimella käyvän eri aikaa laskimessa ja tripissä eikä tripin kertoimen muuttaminen vaikuttanut millään lailla, joten matolaatikon sisällä täytyy olla laskentaan liittyvä häiriö - oikosulku kenties? Aiempi purku ja puhallus paineilmalla ei ollut auttanut, joten päätin hakea laivan myymälästä hammasharjan ja koittaa harjata sillä piirilevyn. Kovia kokenut ST-Pilot II siis paloiteltiin atomeiksi hyttimme pöydälle ja ropistelimme siitä oravaa suuremmat koteloon kuulumattomat osaset pois- Loppusilauksen finistelin upouudella hammasharjallani. Autoon päästyämme meillä oli hyvää aikaa asennella uudenkarhea sekä (oletettavasti) toimiva kompu takaisin sijoilleen, koska olimme joutuneet tietysti siihen jonoon joka päästettiin viimeisenä laivaan ja tietysti ihan viimeisenä ulos Tallinnan päässä. Pohdiskelimme kuinka tämä sama ilmiö toimii pettämättömällä tavalla meidän molempien kohdalla jokaisessa mahdollisessa paikassa, jossa on yleensäkään mahdollista jonottaa useammassa jonossa. Samaa keskustelua jatkettiin Tallinnan keskustasta ulos ajaessamme - Helsingissä ainakin liikennevalot toimivat erittäin hyvin, ainakin jos niiden tarkoitus on saada autot pysähtymään jok'ikisiin valoihin sekä saada autot seisomaan tyhjäkäynnillä mahdollisimman pitkään. Tallinnassa, Pärnu MNT:tä tsuhailessamme pääsimme ajamaan vihreällä aallolla, suorastaan ilmiömäisellä tuurilla läpi lähes koko kaupungin. Tämä erikoistilanne ei voi johtua auringonpilkuista, vaikka monet mystiset asiat tuo ovela luonnonilmiö selittääkin. Päätelmämme johtivat siihen yksinkertaiseen selitykseen että 'Suomen Säkä' on jo tuhlattu kun kotimaassa on toikkaroitu - 'Viron Säkää' on vielä törsäämättä ja toivoimmekin sen auttavan meitä illan kisassa.
Matkalla majapaikallemme tuttuun Salzburg-hotelliin (ent. Peoleo) totesimme mittareiden käyvän niin kuin pitääkin mutta hotellin P-paikalla peruuttaessamme havaitsimme mitan jäävän paikalleen tai pikemminkin hyppivän ees-taas. Anturin hienosäätöä tarvitaan, sitten homma varmaan toimii - ja kas, juuri niin tapahtuikin. Parin tunnin levytystauko vietettiin tv:stä tulleen mukahauska-pissa-kakka-oksennus-häpyend -tyyppisen "perhe-elokuvan" säestyksellä ja sitten matkaan eli Tallinnan rajalta tankki täyteen ja Laitseen kilpailukeskukseen puoli seitsemäksi.
Lähtöpaikka Laitse Loss oli pieni vanha linna, jossa nykyisin toimii pubi. Ilmoittautuminen suoritettiin "tuttuun tapaan" täyttämällä ilmoittautumislomake (eli samat tiedot kuin jo nettiin oli naputettu + allekirjoitus). Kilpailunumeroa ei saatu vielä ja se vähän ihmetytti. Vaikutti taas siltä, että hommat olivat vähän vaiheessa. Ohjaajakokouksen alku viivästyi melkein vartin ilmoitetusta.
Ohjaajakokouksessa kerrattiin lyhyesti mistä autosuunnistuksessa on kysymys sekä kerrottiin, että rasteja maastossa on vain 44 - ei yhtään pakollista - kartat ovat 1:50.000 ja jokaisesta (!) rastista on vinkki / määrite kilpailukortissa. Kilpailunumerosta ohjeistettiin, että sen saatte karttojen kanssa ja "ette te kuitenkaan ehdi sitä kiinnittää ennen kisaa, joten laittakaa se sitten kiinni kun odotatte apua kun olette ajaneet ulos tieltä". Liukasta tosiaan tuntui olevan ja tuoretta lunta jään päällä tuollaiset 10 cm. Hiljalleen satoi vieläkin ja keli oli pakkasen puolella.
Lähtöjärjestys oli - kutsun mukaan - käännetty ilmoittautumisjärjestys. Meillä numero 21 eli jälkiä pitäisi olla riittävästi. Lähdimme reitille klo 19:20 (minuutin lähtövälit). Totesin karttojen olevan liitettävissä toisiinsa, rasteja ei oltu mitenkään limitetty vaan karttatulosteiden totesin olevan samasta aineistosta. A4-kokoiset kartat, ei kovin suuri alue, melko vähäinen määrä rasteja ja neljä tuntia aikaa. Nyt kerätään kaikki! Lähtöaikaa odotellessa kääräisimme roudarinteipillä housunpuntit muodikkaiksi ja samalla teipillä yritin parannella karttavaloa. Lähtöajan koittaessa olimme - yllättäen - valmiina lähtöön.
Kuljettaja käväisi klo 19:20 lunastamassa kisapaperit järjestäjiltä ja kiikutti ne juoksujalkaa tietäen kuinka kuumeisesti niitä odottelin kilpurin konttoriin saapuvaksi. Suoritin pikaisen yhteenvedon siitä kuinka nuo 3 karttaa nivoutuvat toisiinsa ja tein tuttuun tapaan salamapäätöksen siitä mistä suunnasta lähdemme kiertämään tuota kilpailualuetta. Ja kun tuo päätös oli tehty niin annoin ensimmäisen komennon "Ysi sulle 2,5 km saa mennä". Siitä siis lähdettiin hyökkäykseen ja kuljettaja innosta puhkuen suditti lumet vielä kilpailukeskuksessa olevien kanssa kilpailijoiden silmille kun siitä nelipyöräluisussa startattiin reitille.
Kuljettajan totutellessa liukkauteen pohdin meille sopivan reittirungon. Ensimmäiset rastit löytyivät naurettavan helposti (myös kolmiorastien tunnukset näkyivät autoon) ja tunnelma nousi. Roudarinteipillä ja pahvilla rakentamani kartanlukuvalo alkoi lämmetessään vilkkua ja totesin lämmön sulattaneen päärakenneaineena toimineen teipin liiman ja lampun irronneen liittimestään. Ei muuta kuin lisää teippiä ja taas oli valoisaa (teippailu sitten olikin tehtävä n. 10?15 minuutin välein). Alkuun emme nähneet muita autoja mutta kohtapuoleen kävimme alueen kaakkoisimmasta kulmasta hakemassa seitsemän pistettä ja sitten vastaan tuli jokunen toinenkin osallistuja. Kuljettajalle taisin ohimennen vihjata, että yleisrajoitus Eestissä on 90 km/h eikä 80 km/h eli saa mennä vähän lujempaakin. Liukkautta oli kuitenkin runsaanpuoleisesti, eivätkä Subarun alla olevat renkaat nyt missään huippukunnossa enää ole. Kuski murahti että mennään jo liukkauden limiitillä. Hyväksyin tilanteen.
Ensimmäinen (muttei viimeinen) töhötys tehtiin noin tunnin ajon jälkeen sähkölinjalla: mitta ei tuntunut olevan täysi eikä kartan rakennuksia näkynyt missään (linjan ylityksen jälkeen tien vasemmalla puolella piti olla taloja), joten mentiin ensin puoli kilsaa pitkäksi. Eiväthän ne talot tuuheasta kuusikosta lumisateessa pimeässä tietysti erotu. Noh, äkkiä tuo oli korjattu kuitenkin eikä siihen viittä minuuttia enempää hukkunut. Kilpailukorttiin oli tunnissa tullut merkintöjä reilu tusina eli sopivassa vauhdissa ollaan. Pirun pimeää tuntui olevan mutta onneksi oli hyvät otsavalot molemmilla.
Satunnainen Seikkailija rastibongailulla
Yks kaks oltiinkin sitten kolmen auton ryhmässä. Haimme yhtä matkaa rasteja muutaman kappaleen. Letkan vetoautona oltiin pieni tovi ja tässäpä esitimmekin eteläiselle veljeskansallemme mainion episodin? Nimittäin useat kontrollit olivat jonkun kapean metsätien päässä, siten että on poistuttava samaa reittiä mitä kohteeseen olimme ajaneetkin. Muutamat vekslaamiset kun oli kuljettajani uutterasti suorittanut ees-taas-ees-taas-ees-taas-ees-taas -menetelmällä, puutuin jo toistamiseen auton ajamiseen. Kerroin, että "voisit tehdä käsijarrukäännöksen, kunhan vain kytket nelivedon ensin pois päältä". Onnistuu, totesi kuljettajapoloinen itseluottamusta uhkuen ja sai heti tilaisuuden näyttää ajotaitojaan paitsi allekirjoittaneelle, myös perässämme ajaneille kilpakumppaneillemme jotka olivat juuri hakemassa samaa kontrollia kanssamme. Kuulin kuljettajani ajatukset: "NoNiin, tätä on harjoiteltu ja sehän sujuu kuin tanssi vaan. Siitä rohkeasti hyökkäykseen ja käkkäriä suorittamaan - sopivasti vauhtia ja ratista oikein terävä nykäisy vasemmalle, samalla hetkellä vetäisen käsijarrun ylös!" Ja voi helavatun helavattu - kasijarruvaijeri päättää katketa juuri sillä hetkellä eikä auton peräpää irtoakaan odotetusti tien pinnasta ja niinhän me näyttävästi karautamme suoraan keula edellä vasemman puoleiseen lumivalliin. Voi nolous - siinähän jäivät Viron pojat hämmästelemään että millainen rallikansa me suomalaiset oikein olemmekaan.
Sitten tuli "tiekatko" eli kartan tie olikin lumen peitossa eikä päästy suunnittelemaani reittiä. Vaihtoehto B ei kuitenkaan aiheuttanut pahaa kiertoa, tulipa vaan rullattua nelisen kilometriä turhaan. Kisamme kuitenkin jatkui ja seuraava erikoistilanne taas odotti vain oivallista hetkeä jolloin voisi heittää kapuloita rattaisiimme. No tämä tilanne oli meistä riippumaton sillä ajellessamme kapeaa metsätietä, jumalattoman kaukana joka ainoasta asutusta paikasta niin eikö siellä ollut kaksi virolaista maasturia rinnakkain, siten että molemmat olivat jumissa? Asia ei meille koskaan selvinnyt että mitähän siellä on oikein tapahtunut kun molemmilla jumissa olleilla maastureilla oli keula samaan suuntaan? Mutta paikalla alkoi hetkessä olla väkeä kuin Tapparan maalilla konsanaan ja miehissä tuupattiin toinen jumissa ollut maasturi takaisin reitille joka puolestaan hinasi jälkimmäisen irti tuosta pinteestä. Tällä välin autoja oli kertynyt paikalle siten että neljä oli menossa samaan suuntaan kuin me ja ainoastaan nämä kaksi maasturia pyrkivät vastakkaiseen suuntaan. Eteläisen provinssimme autosuunnistajat pitivät paikanpäällä lyhyen torikokouksen, jonka lopputuloksena kaikki päättivät jatkaa samaan suuntaan meidän kanssa, meidän VironSäkää taas. Ehkä tähänkin hukkui viisi minuuttia ehkä vähän enemmän, mene ja tiedä. "Pientä" haparointia sitten oli tämän tapahtuman jälkeen, takaviisto käännös ei näkynyt ollenkaan joten palasimme puolen kilometrin päästä stopparina olleelta sähkölinjalta.
Totesin mittanani olevan viivoittimen asteikon pikkuhiljaa katoavan näkyvistä. 12 cm viivoittimenpätkän olin hankkinut alun pitäen Ahvenanmaan Eckerörundania varten ja jo nyt toisessa kisassa viivat alkoivat kadota näkyvistä kuin takavuosina käytössä olleen peitepiirroksen viivat hämeenlinnalaisessa harjoitusajossa. Tyyliini kuuluvan tarkan mittauksen sijaan mentiinkin sitten "noin puoli kilsaa" ja "palan matkaa" tai "jotain sataviiskytmetrii". Muita mittavälineitä ei matkassa ollut, olinhan jättänyt oman konttorikalustukseni vakikuskini autoon.
Keilasta kurvailimme hakemaan tunnuksia ihan työpaikkani tytäryrityksen lähistöltä. Vuodesta 1994 on tullut tällä käytyä useita kertoja vuosittain, ei tosin tehtaan ulkopuolella. "Tuttuja kulmia" totesin kuljettajalleni?
Vajaan kolmen tunnin ajon jälkeen olimme ihan yksiksemme. Ketään toista autoa ei näkynyt missään ja satunnaista oli myös "siviililiikenne". Kymmenen viimeistä tarkastuspistettä saimme käydä ihan rauhassa, no, viimeinen piste oli kuitenkin parinsadan metrin päässä maalista joten siihen oli paikallista nuorisoa kerääntynyt "auttamaan" osanottajia. "See on seitse" kuulin kun hölkkäsin kohti viimeistä tunnuskilpeä, jonka vinkki oli värav. Mikä on värav? Seiskahan siellä oli ja sitten maaliin (jota ei oltu raaskittu karttaan merkata?)
Kolme tuntia 19 minuuttia ja mittarissa Tallinnan rajalla nollatussa auton omassa trippimittarissa 162 km (kisaan lähtiessämme oli ehkä 25 km). Kaikki tunnukset olivat tarkasti paikoillaan ja liukkautta lukuun ottamatta lenkki oli varsin mukava. Pimeyden ansiosta maisemia ei juurikaan ehditty ihailemaan mutta kokemus oli varsin antoisa.
Edellisvuoden mestariparin kartanlukija Argo Vessmann laski tuloksia tuodessani kilpailukorttia kilpailutoimistoon ja huikkasi englanniksi:
- Löysitkö kaikki?
- Juu.
- Pahus, me jätettiin yksi
Kävi ilmi, että meidän lisäksemme vain yksi toinen autokunta oli käynyt kaikki rastit. Me olimme tätä lähes kolme varttia nopeampia eli ykköstila saatiin haltuun seitsemän pisteen marginaalilla. Kärkiviisikko koostui hyvin tutuista nimistä ja piste-erot olivat pieniä. Sitten palkintojen jakoon. Hiteh oli jättäytynyt pois sarjan tukijoukoista, joten palkinnot olivat sitten, no, huonoimmat mitä olen ikinä Viron autosuunnistuskilpailussa nähnyt. Kolmelle parhaalle parille kullekin yksi skumppapullo ja yksi muistolaatta. Mitään ei arvottu. Järjestäjä oli lähes maksimoinut tuoton, 45 euron osallistumismaksulla olisi tosiaan voinut kuvitella jotain hienoa voittavan. Meille paras palkinto kuitenkin oli mukava iltapuhde.
Hotellille sitten kunnon yöunille ja aamulautalla takaisin Suomeen. Ja huhtikuun puolivälissä sitten sama uusiksi.