Aloitussivulle . Eestin autosuunnistus . Juttu 2003 . Juttu 2005 . Juttu 2006 . Juttu 2007 . Juttu 2008 . Juttu 2009 . Autosuunnistusta Virossa 2011päivitetty 2011-06-02
Mayday 2011-05-28...29
Etelänaapurimme olivat nähneet kovasti vaivaa laatiakseen "huippu-as kisaviikonlopun" toukokuun loppuun. Tarjolla oli samassa paketissa sekä viivaa että valikkoa sopivina annoksina ja ratamestareiksi oli valittu parhaat mitä oli saatavilla eli Argo Vessman ja Tõnu Kraut. Valitettavasti tämä ei kiinnostanut enempää paikallisia, ruotsalaisia, tanskalaisia kuin meikäläisiäkään. Lähtöviivalle asti vaivautui vaivaiset 14 autokuntaa. Kolme suomalaisparia ja yksitoista paikallista. Kaksipäiväisyys ilmeisesti verotti väkeä.
Kevadmöll 2011-04-16
Kevadmöll oli nimeltään RaudSõrmuksen tämänvuotinen kisailu. Satunnaisen Seikkailijan kanssa käytiin pari vuotta sitten ihmettelemässä todella lumisia Etelä-Viron rännejä ja lähes samalla kokoonpanolla oltiin nytkin reissussa. Autoksi otettiin tällä kerralla lumenvalkoinen kuljettajan omistuksessa oleva ajopeli. "Ei sit harmita niin paljon jos jotain hajoaa". Jos? Ex-perse arpoutui laivaksemme aikataulullisista syistä. Sunnuntaiaamuna se on ensimmäinen härpäke joka Hesaan saapuu ja lauantaina ehditään juuri sopivasti kisapaikalle.
Tiri ja Tõmba 2011-03-19Viron mestaruussarjan avaus HarjumaallaTiri ja Tõmba oli lipokas valikkosuunnistus Keilan ja Riisiperen välisillä pikkuteillä - ja vähän isommillakin? Järjestäjänä toimi erilaisia seikkailutapahtumia ja autolla suunnistamista aiemmin OK Composterina tunnettu Seiklusministeerium. Kuljettajaksi suostuttelin Satunnaisen Seikkailijan. Osanottajamäärä kilpailuluokassa oli kohtuullinen 28, lisäksi peräti kymmenen autokuntaa lähti harrastamaan vapaassa luokassa. Kisaa edelsi taas tukku erilaisia toimenpiteitä eikä kisakaan ihan kommelluksitta mennyt läpi vaikka podiumille oltaisiin päästykin - jos sellainen olisi ollut. Viron Karikasarjaa varten värkkäilin hissukseen Ahvenanmaalla käytössä ollutta Justyä kisakuntoon pitkin viikkoa iltaisin ja öisin. Harmaan oven päälle levitin vähän sinistä maalia, tietysti auton pesu ja putsaus kuuluivat ohjelmaan myös, kartanlukuvalon muuttaminen (halogenin tilalle led) ja ST-pilotin purku ja kasaus: mittari ei vähentänyt peruuttaessa eikä anturin vaihto auttanut asiaan. Hyvistä yrityksistäni huolimatta en saanut mittaria kokonaan sekoamaan mutten ihan iskuunkaan. Kartanlukuvalosta taas tuli suorastaan loistava, ihan sananmukaisesti. Karttavalon uusi led-viritys Karttapöydäksi hyväksyin kuljettajani version, en "ehtinyt" noutaa omaani vaki-kuskiltani. Kynät olivat vailla narua, joten todennäköisesti ne hukkuvat kisan tiimellyksessä. Hansikaslokerossa on kyllä varakynä. Mittana oli 12 cm pätkä läpinäkyvää viivoitinta ja siinä rannelenkki eli sen nyt ei pitäisi hukkaan joutua? Matkalla kohti Katajanokkaa mietitytti mikä ST-Pilotissa voisi olla pielessä. Matkamittarit näyttivät samalla kertoimella käyvän eri aikaa laskimessa ja tripissä eikä tripin kertoimen muuttaminen vaikuttanut millään lailla, joten matolaatikon sisällä täytyy olla laskentaan liittyvä häiriö - oikosulku kenties? Aiempi purku ja puhallus paineilmalla ei ollut auttanut, joten päätin hakea laivan myymälästä hammasharjan ja koittaa harjata sillä piirilevyn. Kovia kokenut ST-Pilot II siis paloiteltiin atomeiksi hyttimme pöydälle ja ropistelimme siitä oravaa suuremmat koteloon kuulumattomat osaset pois- Loppusilauksen finistelin upouudella hammasharjallani. Autoon päästyämme meillä oli hyvää aikaa asennella uudenkarhea sekä (oletettavasti) toimiva kompu takaisin sijoilleen, koska olimme joutuneet tietysti siihen jonoon joka päästettiin viimeisenä laivaan ja tietysti ihan viimeisenä ulos Tallinnan päässä. Pohdiskelimme kuinka tämä sama ilmiö toimii pettämättömällä tavalla meidän molempien kohdalla jokaisessa mahdollisessa paikassa, jossa on yleensäkään mahdollista jonottaa useammassa jonossa. Samaa keskustelua jatkettiin Tallinnan keskustasta ulos ajaessamme - Helsingissä ainakin liikennevalot toimivat erittäin hyvin, ainakin jos niiden tarkoitus on saada autot pysähtymään jok'ikisiin valoihin sekä saada autot seisomaan tyhjäkäynnillä mahdollisimman pitkään. Tallinnassa, Pärnu MNT:tä tsuhailessamme pääsimme ajamaan vihreällä aallolla, suorastaan ilmiömäisellä tuurilla läpi lähes koko kaupungin. Tämä erikoistilanne ei voi johtua auringonpilkuista, vaikka monet mystiset asiat tuo ovela luonnonilmiö selittääkin. Päätelmämme johtivat siihen yksinkertaiseen selitykseen että 'Suomen Säkä' on jo tuhlattu kun kotimaassa on toikkaroitu - 'Viron Säkää' on vielä törsäämättä ja toivoimmekin sen auttavan meitä illan kisassa. Matkalla majapaikallemme tuttuun Salzburg-hotelliin (ent. Peoleo) totesimme mittareiden käyvän niin kuin pitääkin mutta hotellin P-paikalla peruuttaessamme havaitsimme mitan jäävän paikalleen tai pikemminkin hyppivän ees-taas. Anturin hienosäätöä tarvitaan, sitten homma varmaan toimii - ja kas, juuri niin tapahtuikin. Parin tunnin levytystauko vietettiin tv:stä tulleen mukahauska-pissa-kakka-oksennus-häpyend -tyyppisen "perhe-elokuvan" säestyksellä ja sitten matkaan eli Tallinnan rajalta tankki täyteen ja Laitseen kilpailukeskukseen puoli seitsemäksi. Lähtöpaikka Laitse Loss oli pieni vanha linna, jossa nykyisin toimii pubi. Ilmoittautuminen suoritettiin "tuttuun tapaan" täyttämällä ilmoittautumislomake (eli samat tiedot kuin jo nettiin oli naputettu + allekirjoitus). Kilpailunumeroa ei saatu vielä ja se vähän ihmetytti. Vaikutti taas siltä, että hommat olivat vähän vaiheessa. Ohjaajakokouksen alku viivästyi melkein vartin ilmoitetusta. Ohjaajakokouksessa kerrattiin lyhyesti mistä autosuunnistuksessa on kysymys sekä kerrottiin, että rasteja maastossa on vain 44 - ei yhtään pakollista - kartat ovat 1:50.000 ja jokaisesta (!) rastista on vinkki / määrite kilpailukortissa. Kilpailunumerosta ohjeistettiin, että sen saatte karttojen kanssa ja "ette te kuitenkaan ehdi sitä kiinnittää ennen kisaa, joten laittakaa se sitten kiinni kun odotatte apua kun olette ajaneet ulos tieltä". Liukasta tosiaan tuntui olevan ja tuoretta lunta jään päällä tuollaiset 10 cm. Hiljalleen satoi vieläkin ja keli oli pakkasen puolella. Lähtöjärjestys oli - kutsun mukaan - käännetty ilmoittautumisjärjestys. Meillä numero 21 eli jälkiä pitäisi olla riittävästi. Lähdimme reitille klo 19:20 (minuutin lähtövälit). Totesin karttojen olevan liitettävissä toisiinsa, rasteja ei oltu mitenkään limitetty vaan karttatulosteiden totesin olevan samasta aineistosta. A4-kokoiset kartat, ei kovin suuri alue, melko vähäinen määrä rasteja ja neljä tuntia aikaa. Nyt kerätään kaikki! Lähtöaikaa odotellessa kääräisimme roudarinteipillä housunpuntit muodikkaiksi ja samalla teipillä yritin parannella karttavaloa. Lähtöajan koittaessa olimme - yllättäen - valmiina lähtöön. Kuljettaja käväisi klo 19:20 lunastamassa kisapaperit järjestäjiltä ja kiikutti ne juoksujalkaa tietäen kuinka kuumeisesti niitä odottelin kilpurin konttoriin saapuvaksi. Suoritin pikaisen yhteenvedon siitä kuinka nuo 3 karttaa nivoutuvat toisiinsa ja tein tuttuun tapaan salamapäätöksen siitä mistä suunnasta lähdemme kiertämään tuota kilpailualuetta. Ja kun tuo päätös oli tehty niin annoin ensimmäisen komennon "Ysi sulle 2,5 km saa mennä". Siitä siis lähdettiin hyökkäykseen ja kuljettaja innosta puhkuen suditti lumet vielä kilpailukeskuksessa olevien kanssa kilpailijoiden silmille kun siitä nelipyöräluisussa startattiin reitille. Kuljettajan totutellessa liukkauteen pohdin meille sopivan reittirungon. Ensimmäiset rastit löytyivät naurettavan helposti (myös kolmiorastien tunnukset näkyivät autoon) ja tunnelma nousi. Roudarinteipillä ja pahvilla rakentamani kartanlukuvalo alkoi lämmetessään vilkkua ja totesin lämmön sulattaneen päärakenneaineena toimineen teipin liiman ja lampun irronneen liittimestään. Ei muuta kuin lisää teippiä ja taas oli valoisaa (teippailu sitten olikin tehtävä n. 10?15 minuutin välein). Alkuun emme nähneet muita autoja mutta kohtapuoleen kävimme alueen kaakkoisimmasta kulmasta hakemassa seitsemän pistettä ja sitten vastaan tuli jokunen toinenkin osallistuja. Kuljettajalle taisin ohimennen vihjata, että yleisrajoitus Eestissä on 90 km/h eikä 80 km/h eli saa mennä vähän lujempaakin. Liukkautta oli kuitenkin runsaanpuoleisesti, eivätkä Subarun alla olevat renkaat nyt missään huippukunnossa enää ole. Kuski murahti että mennään jo liukkauden limiitillä. Hyväksyin tilanteen. Ensimmäinen (muttei viimeinen) töhötys tehtiin noin tunnin ajon jälkeen sähkölinjalla: mitta ei tuntunut olevan täysi eikä kartan rakennuksia näkynyt missään (linjan ylityksen jälkeen tien vasemmalla puolella piti olla taloja), joten mentiin ensin puoli kilsaa pitkäksi. Eiväthän ne talot tuuheasta kuusikosta lumisateessa pimeässä tietysti erotu. Noh, äkkiä tuo oli korjattu kuitenkin eikä siihen viittä minuuttia enempää hukkunut. Kilpailukorttiin oli tunnissa tullut merkintöjä reilu tusina eli sopivassa vauhdissa ollaan. Pirun pimeää tuntui olevan mutta onneksi oli hyvät otsavalot molemmilla. Satunnainen Seikkailija rastibongailulla Yks kaks oltiinkin sitten kolmen auton ryhmässä. Haimme yhtä matkaa rasteja muutaman kappaleen. Letkan vetoautona oltiin pieni tovi ja tässäpä esitimmekin eteläiselle veljeskansallemme mainion episodin? Nimittäin useat kontrollit olivat jonkun kapean metsätien päässä, siten että on poistuttava samaa reittiä mitä kohteeseen olimme ajaneetkin. Muutamat vekslaamiset kun oli kuljettajani uutterasti suorittanut ees-taas-ees-taas-ees-taas-ees-taas -menetelmällä, puutuin jo toistamiseen auton ajamiseen. Kerroin, että "voisit tehdä käsijarrukäännöksen, kunhan vain kytket nelivedon ensin pois päältä". Onnistuu, totesi kuljettajapoloinen itseluottamusta uhkuen ja sai heti tilaisuuden näyttää ajotaitojaan paitsi allekirjoittaneelle, myös perässämme ajaneille kilpakumppaneillemme jotka olivat juuri hakemassa samaa kontrollia kanssamme. Kuulin kuljettajani ajatukset: "NoNiin, tätä on harjoiteltu ja sehän sujuu kuin tanssi vaan. Siitä rohkeasti hyökkäykseen ja käkkäriä suorittamaan - sopivasti vauhtia ja ratista oikein terävä nykäisy vasemmalle, samalla hetkellä vetäisen käsijarrun ylös!" Ja voi helavatun helavattu - kasijarruvaijeri päättää katketa juuri sillä hetkellä eikä auton peräpää irtoakaan odotetusti tien pinnasta ja niinhän me näyttävästi karautamme suoraan keula edellä vasemman puoleiseen lumivalliin. Voi nolous - siinähän jäivät Viron pojat hämmästelemään että millainen rallikansa me suomalaiset oikein olemmekaan. Sitten tuli "tiekatko" eli kartan tie olikin lumen peitossa eikä päästy suunnittelemaani reittiä. Vaihtoehto B ei kuitenkaan aiheuttanut pahaa kiertoa, tulipa vaan rullattua nelisen kilometriä turhaan. Kisamme kuitenkin jatkui ja seuraava erikoistilanne taas odotti vain oivallista hetkeä jolloin voisi heittää kapuloita rattaisiimme. No tämä tilanne oli meistä riippumaton sillä ajellessamme kapeaa metsätietä, jumalattoman kaukana joka ainoasta asutusta paikasta niin eikö siellä ollut kaksi virolaista maasturia rinnakkain, siten että molemmat olivat jumissa? Asia ei meille koskaan selvinnyt että mitähän siellä on oikein tapahtunut kun molemmilla jumissa olleilla maastureilla oli keula samaan suuntaan? Mutta paikalla alkoi hetkessä olla väkeä kuin Tapparan maalilla konsanaan ja miehissä tuupattiin toinen jumissa ollut maasturi takaisin reitille joka puolestaan hinasi jälkimmäisen irti tuosta pinteestä. Tällä välin autoja oli kertynyt paikalle siten että neljä oli menossa samaan suuntaan kuin me ja ainoastaan nämä kaksi maasturia pyrkivät vastakkaiseen suuntaan. Eteläisen provinssimme autosuunnistajat pitivät paikanpäällä lyhyen torikokouksen, jonka lopputuloksena kaikki päättivät jatkaa samaan suuntaan meidän kanssa, meidän VironSäkää taas. Ehkä tähänkin hukkui viisi minuuttia ehkä vähän enemmän, mene ja tiedä. "Pientä" haparointia sitten oli tämän tapahtuman jälkeen, takaviisto käännös ei näkynyt ollenkaan joten palasimme puolen kilometrin päästä stopparina olleelta sähkölinjalta. Totesin mittanani olevan viivoittimen asteikon pikkuhiljaa katoavan näkyvistä. 12 cm viivoittimenpätkän olin hankkinut alun pitäen Ahvenanmaan Eckerörundania varten ja jo nyt toisessa kisassa viivat alkoivat kadota näkyvistä kuin takavuosina käytössä olleen peitepiirroksen viivat hämeenlinnalaisessa harjoitusajossa. Tyyliini kuuluvan tarkan mittauksen sijaan mentiinkin sitten "noin puoli kilsaa" ja "palan matkaa" tai "jotain sataviiskytmetrii". Muita mittavälineitä ei matkassa ollut, olinhan jättänyt oman konttorikalustukseni vakikuskini autoon. Keilasta kurvailimme hakemaan tunnuksia ihan työpaikkani tytäryrityksen lähistöltä. Vuodesta 1994 on tullut tällä käytyä useita kertoja vuosittain, ei tosin tehtaan ulkopuolella. "Tuttuja kulmia" totesin kuljettajalleni? Vajaan kolmen tunnin ajon jälkeen olimme ihan yksiksemme. Ketään toista autoa ei näkynyt missään ja satunnaista oli myös "siviililiikenne". Kymmenen viimeistä tarkastuspistettä saimme käydä ihan rauhassa, no, viimeinen piste oli kuitenkin parinsadan metrin päässä maalista joten siihen oli paikallista nuorisoa kerääntynyt "auttamaan" osanottajia. "See on seitse" kuulin kun hölkkäsin kohti viimeistä tunnuskilpeä, jonka vinkki oli värav. Mikä on värav? Seiskahan siellä oli ja sitten maaliin (jota ei oltu raaskittu karttaan merkata?) Kolme tuntia 19 minuuttia ja mittarissa Tallinnan rajalla nollatussa auton omassa trippimittarissa 162 km (kisaan lähtiessämme oli ehkä 25 km). Kaikki tunnukset olivat tarkasti paikoillaan ja liukkautta lukuun ottamatta lenkki oli varsin mukava. Pimeyden ansiosta maisemia ei juurikaan ehditty ihailemaan mutta kokemus oli varsin antoisa. Edellisvuoden mestariparin kartanlukija Argo Vessmann laski tuloksia tuodessani kilpailukorttia kilpailutoimistoon ja huikkasi englanniksi: - Löysitkö kaikki? - Juu. - Pahus, me jätettiin yksi Kävi ilmi, että meidän lisäksemme vain yksi toinen autokunta oli käynyt kaikki rastit. Me olimme tätä lähes kolme varttia nopeampia eli ykköstila saatiin haltuun seitsemän pisteen marginaalilla. Kärkiviisikko koostui hyvin tutuista nimistä ja piste-erot olivat pieniä. Sitten palkintojen jakoon. Hiteh oli jättäytynyt pois sarjan tukijoukoista, joten palkinnot olivat sitten, no, huonoimmat mitä olen ikinä Viron autosuunnistuskilpailussa nähnyt. Kolmelle parhaalle parille kullekin yksi skumppapullo ja yksi muistolaatta. Mitään ei arvottu. Järjestäjä oli lähes maksimoinut tuoton, 45 euron osallistumismaksulla olisi tosiaan voinut kuvitella jotain hienoa voittavan. Meille paras palkinto kuitenkin oli mukava iltapuhde. Hotellille sitten kunnon yöunille ja aamulautalla takaisin Suomeen. Ja huhtikuun puolivälissä sitten sama uusiksi. |