Tarinoita virolaisesta autosuunnistuksesta

Sisällysluettelo 2005: Põhjanael 29.1. . Jaanikese 5.3. . Kevadtuul 7.5. . Otepää Järved 19.6. . Udusiil 17.9. . Sügissõit 22.10. . Viimane Piisk 26.11.

Põhjanael - Viron mestaruussarjan avaus Kohilassa Raplamaalla 2005-01-29

Oulun aluekisa houkutti lähtemään pohjoista päin kun Suomen AS-kalenteri putkahti julkisuuteen. Virolaisystäviemme pitkään odotettu karikassarja (=mestaruussarja) alkoi samana päivänä, ja Oulun pitkän kotimatkan sijasta päätimme valita hieman lähempänä olleen kilpailun. Siis Tallinkille varaus ja majapaikan etsintään.

Virolaiset AS-kisat ovat olleet kartturille aina elämys. Suomalaistyyppinen viivasuunnistus tuli eteen vasta viidennellä kerralla Paldiskissa 2004 lokakuussa. Virolaistutun sijaan tällä kertaa kuljettajan paikalla istui vakiokuljettaja Rofa. Yö-viivasuunnistusta (öine joonis) olisi tarjolla. Järjestelytehtäviin oli luotu uusi organisaatio, Rajaajaja, mutta tutut kasvot pyörivät sekä järjestäjä- että kilpailijapuolella.

Lähtöpaikalle Veski (=mylly) baariin Kohilan kylässä Raplamaalla (n. 40 km Tallinnan keskustasta) saavuimme pian klo 15 jälkeen, jotta ehdimme haukata jotain ennen kisaa.

Lähtöpaikalle juuri saapuneena...

Ensimmäisen auton startti on kello 17:00 ja lähtöluettelo on mittakaavojen tapaan salaisuus viime metreille asti. Ajanotto hoidetaan tuttuun tapaan elektronisesti "Sport ident" (SI)-järjestelmää käyttäen. Kilpailussa on erikoisuutena yksi "lisakatse", erikoiskoe, jossa n. puolen kilometrin jäärata ajetaan täysillä ja joka kolmas sekunti rankaisee. Karttojen mittakaavat ovat aina ohjaajakokoukseen (tai jopa kilpailuun) asti salaisuus, tällä kerralla suomalaistyyppisten mittakaavojen lisäksi oli tarjolla skaalat 1:30.000 ja 1:15.000.

Tässä kilpailussa minuutin myöhästä ja ennakosta saa yhden aikapisteen (max. 20), puuttuva, ylimääräinen ja väärä KP (=kontrollpunkt, RT) 5 pistettä. Ihanneajasta eteenpäin 59 sekuntia on nollasuoritus. Lisäksi virhepisteitä on tarjolla AT:n merkinnästä kilpailukarttaan. Jokaisella AKP:lla (=ajakontrollpunkt, AT, kaikki AKP:t ovat salaisia ja tuloaika = uusi lähtöaika) pistetään kilpailukarttaan neulankärjellä merkki aseman paikasta - väärin tehty pisto antaa yhden virhepisteen per poikkeava millimetri maksimin ollessa 10, jonka saa myös jos ei tee merkintää ollenkaan tai tekee kaksi pistoa. Reikä kannattaa todella tehdä neulan kärjellä, sillä etäisyys mitataan reiän kauemmasta reunasta. AKP:t ovat usein miehitettyjä ja asemalle tuloa ei saa odottaa vaan kilpi ohitetaan reilusti ja sitten reippaasti kuski ulos autosta ja leimaamaan. Aika merkitään jaksokohtaiseen kilpailukorttiin vain, jos laite ei tunnu toimivan (SI antaa valo- ja äänimerkin kun leimaus on tapahtunut).

Tällä kerralla saimme kunnian startata numerolla yksi. Nolla-auto lähti vajaa viisi minuuttia eteemme. Kello oli kaksi minuuttia yli 17 kun Rofa puikotti lähtö-SI:lla SI-kapulamme, hämärä oli jo muuttunut pimeydeksi.

Kartturin tiukka keskittyminen menossa.

Lähtöleimaus on tehty, matkaan siis...

Kilpailu alkoi siirtymäluonteisella pistevälillä. Kartat olivat todella tarkat, ohuella viivalle piirretyt ja mustat väriltään. Reittiviiva taas oli "läpinäkyvää" punaista, reilun millin paksuista. Alku tuntui todella helpolta. Ennen ensimmäistä AKP:ta ajettiin ensimmäisestä asemasta näkemättä läpi. Sisäkurvin puolelle jäänyt musta kilpi jäi kokonaan huomaamatta, vaikka ratamestari vakuutti sen olleen erittäin selvästi autoon näkyvä. AKP:lta lähdettyämme tulimme näppäränoloiseen, renkaista rakennettuun "autorataan". Kaarrosta oikeaan ja u-käännös oikeaan-vasempaan, kohta nolla-auto oli edessämme ja seisoi ihmetellen mihinkä oikein menisi. Ohi vaan ja auraamaan reittiä. Oikein näppärä "pila" oli nopeasti ajettu ja loppu-AKP:ta odoteltiin. Vaan eipä tullut, jatkettiin kisaa pienehköllä pyynnillä ja tarjottiin mahdollisuus ottaa jaksolla menetetty aika kiinni. Yksi asemakilpi bongattiin melko korkealta hetikohta pyörityksen jälkeen. Talon seinällä parin metrin korkeudessa ollut asema osui kartturin silmään vain, koska asemaa osasi tässä kohdassa odottaa: "vetävä" tie puuttui kartasta. Nolla-autokin ilmestyi peruutuspeiliin parin minuutin päästä ja annoimme tilaa koska meillä ei tosiaankaan ollut kiire.

Kilpailu jatkui siirtymäntapaisena kevyellä pyynnillä. Helppoja kikkoja oli jonkin verran ja nolla-autosta päästiin pian taas ohi. Viimeinen havainto järjestäjän "etuautosta" tehtiin eräässä risteyksessä, jossa piti ajaa takimmaisesta; etummaiseen tiehen oli laitettu näkyvästi asema ja se imaisi takanamme ajaneen nolla-auton väärälle uralle - josta sitten joutui peruuttamaan oikealle uralle. AKP2 ja ketään ei enää näy missään. Paitsi isolle tielle tultuamme, liukkauden takia pitkä letka autoja meni vilkuttaen hätävilkkuja perässä ajaville varoitukseksi ja vasta mittari puolitoista minuuttia miinuksella päästiin jatkamaan matkaa. Ison tien 70 km/h pyynti ei antanut armoa, mutta pikkutielle päästyämme 40 km/h auttoi kummasti ihanneaikaan pääsyä. Seuraava puolitoistaminuutinen myöhä otettiin kun peruutettiin tarkistamaan oliko vilahtanut ykkönen KP vai joku muu - tällä kerralla väärä hälytys; hämmästyttävän paljon KP-tunnuksen näköinen kilometripylväs mutta väriltään väärä eli tummansininen. Myöhä oli pian kiritty kiinni.

Virolaiskartan "erikoisuus" on siinä, että käytettävä ajonopeus, varoitukset ja ohjeet ovat kaikki kartassa. Ajomääräystä ei ole, ja turhalta se tuntuukin kun nopeudet voi näinkin ilmoittaa. Viivassa on nopeudet merkitty vihreällä, uusi nopeuspyynti korvaa vanhan ja on voimassa kunnes tulee uusi nopeusmerkintä. Kilpailukortti on yksi A4 arkki, jossa on paikat KP:n tunnuksille (numero tai kirjain) ja AKP:n ajoille (joita siis ei tule merkitä jollei ole "teknistä ongelmaa"). Kilpailukortista näkee AKP-asemien määrän ja tällä kerralla siinä oli myös lisakatseen toiminto-ohje.

Uusi reitinmäärittelytapa Virossa on hobuserauad, hevosenkengät. Suoraan Suomen AS-säännöistä kopioitu tapa oli nyt ensimmäistä kertaa käytössä ja ainakin meille se sopi mainiosti. Tällä tavalla oli määritelty kolmannella jaksolla yksi pisteväli ja ratamestari oli kikkaillut asematunnusten kanssa: melkein jokaisessa yhdeksästä määritepisteessä, sen lähellä tai viereisellä uralla oli sama tunnus maastossa. Kuljettaja jo kysyi miksi me suotta näitä lenkkejä ajetaan kun tiesin tunnuksen jo ennen kuin sitä näkyi... Jaksolla jäi viivaosuudella kaksi kertaa näkemättä yksi tunnus, joka oli kuulema "korkealla", ilmeisesti talon katonrajassa reilun kahden metrin korkeudessa.

Edelleenkään emme nähneet muita kilpailijoita kun etenimme helpontuntuista reittiä eteenpäin. Sitten oli lisakatseen vuoro. Ajettiin lähtövaatteelle, jossa tuomari heilutti lippua lähtöluvaksi. Eteenpäin, lähtö-SI, kuski ulos autosta ja leimaamaan (olisi ylettynyt kartturikin leimaamaan ikkunasta... silloin olisimme säästyneet jakson virhepisteiltä) kuului ohje ja näin toimittiin. Puolen kilometriä mutkaista ränniä ja viisi (!) kirjaintunnusta - maali-SI:llä sama juttu kuin lähdössä, kuski ulos ja leimaamaan. Kuusi sekuntia jäätiin ja siitä tuli kaksi pistettä. Jälkipelissä kuultuna oltiin ymmärretty jotain väärin, kartturin pitikin täällä hoitaa leimaukset... vaan kerrankos sitä ihminen erehtyy.

Moikattiin sujuvasti suomea puhuneelle tuomarille ja jatkettiin matkaa. Sakun kylässä päästiin pitämään oikein taukokin, kokonaista viisi minuuttia 22 sekuntia. Tupakkamiehille varmasti mieluinen pysähdys. Kaikki kartat oli saatu lähdöstä, joten oli sopivasti aikaa käydä ne läpi ja merkata vaihtopisteiden käännökset. Ja matkaan.

Mittakaavaa 1:30.000 oli käytetty runsaasti ja se aiheutti pientä epävarmuutta paikoitellen - kolmen kertotaulu kun on vähän ruosteessa. Ainakin 14 x 3 tuli tutuksi, se ei ole 520 vaan 420 ;-). Loppuosa kilpailua oli etenevä muttei kovinkaan vauhdikas. Edellisvuoden Paldiskin kisaan verrattuna nopeuspyynti oli tällä kerralla kuitenkin lähempänä sopivaa. Raplamaan tiet olivat upeita ja uusissa maisemissa pyöriminen oli virkistävää - kunnes alettiin ajaa samoja teitä uudestaan. Pari viimeistä jaksoa tuntui lähinnä väsytystaistelulta: ilmeisesti ratamestari toivoi, että ne, joilla on huono kunto eivät enää jaksa keskittyä. Meille tuo ei ollut ongelma mutta monet ottivat paljonkin pisteitä lopussa.

Asematunnukset on tehty heijastavasta aineesta, mutta silti niitä ei meinannut aina huomata.

Vajaan neljätuntisen reitin ajoimme läpi "lähes" ihanneajassa. Kartat ja kilpailukortti sekä SI-pulikka mukana tulostenlaskentaan, jossa yksinäinen kaveri näpläsi kahta tietokonetta. Maaliin tuli minuutti myöhiä, ilmeisesti joku nopeuspyynti tuli laitettua laskimeen väärin. Tuloslaskijan mukaan maalileimauksemme tapahtui yhdeksän sekuntia liian myöhään, vaikka mittarimme mukaan aikaa oli vielä yli puoli minuuttia. KP-asemamme oli pian syötetty koneelle ja ajat luettu, mutta malliratkaisua ei ollut vielä missään eikä mallikarttojakaan. Kymmenkunta minuuttia odoteltuamme alkoi muitakin tulla maaliin: lyhyen radan kilpailijat. Nolla-autokin saapui ja sitten alkoi RT-tunnusten tarkastus. Yllätys oli melkoinen kun ilmeni, että seitsemästä asematunnuksesta oltiin menty näkemättä läpi. Tai oikeammin viidestä: kaksi kahteen kertaan. Ensimmäisen KP:n tilanne oli nopeasti selvillä, mutta ne muut... Isolla tiellä, katonrajassa, sähkötolpassa. Eipä vaan osunut silmään vaikka oikein ajettiin. Viron sääntöjen mukaan tosiaan KP-tunnuksen saa sijoittaa 0...4 metrin korkeudelle, oikealle puolelle tietä enintään viiden metrin päähän tien reunasta. Onpa määritelty sekin, että asematunnuksen on oltava vähintään kaksi sekuntia nähtävissä kun ajetaan pyydettyä nopeutta. Osa autosuunnistuksen vaikeudesta tehdäänkin kuulema siinä, että KP-asema laitetaan helppoon suunnistuskohteeseen vaikeasti havaittavaksi tai jopa isolle tielle (jossa saatetaan olla vaikka ohittamassa autoa reitin kohdalla...). Mutta ei niitä kuitenkaan piiloteta, kaikki tunnukset näkyvät todella hyvin jos vain tietää missä ne ovat.

Neulanpistoista saatiin yksi piste: kakkos-AT:n kohdalla olin unohtanut merkitä heti (aseman kohdalla pitää tehdä huolellinen analyysi paikasta jossa ollaan) ja myöhemmin tehty arvio heitti tuon millin verran.

Vajaa neljä tuntia kisaa ja sitten neljä tuntia tulostenlaskentaa. Kakkospaikka oli lopputulos, viisi pistettä voittajalle jääneenä. Oltaisiinpa edes toinen noista kahdesti läpiajetusta huomattu... Suomalaisväriä oli mukana myös toisessa autokunnassa: Nykyisin Virossa asuva Hannu Joona oli saanut vihiä autosuunnistuskilpailusta ja tupsahti paikalle tavatakseen kuljettajansa ensi kertaa. Ei ollut huono saavutus heilläkään: kuudes sija kahdenkymmenenseitsemän pitkälle radalle lähteneen joukossa ja ilman ST-pilottia! Tulokset ovat järjestäjän sivuilla.

Mestaruussarja jatkuu Etelä-Virossa 5.3. ja tuohan on se turenkilaisten uusi sprinttipäivä. Vauhdikkaiden turenkilaispeltojen sijasta taitaa (jo aiemmin sovittu) seikkailu etelässä vetää pidemmän korren. Tarjolla on nimittäin öine valikorienteerumine, siis autosuunnistuskilpailu, jossa valitaan reitti "rasteille" itse.

Jaanikese - öinen valikkosuunnistus, Eesti karikassarjan toinen osakilpailu 2005-03-05

Viron mestaruussarjan ensimmäisen osakilpailun hyvän menestyksen johdosta päätimme osallistua toiseenkin osakilpailuun. Pitäähän ulkomailla nyt kurvailla kun on kallis lisenssi sitä varten tullut hommattua. Harmittavaksi takaiskuksi tuli Turengin sprinttien siirtyminen juuri tuolle samalle päivälle, mutta päätetty mikä päätetty.

Matkaan lähdettiin Tallinkin Meloodialla lauantaiaamuna. Onneksi ei (tällä kertaa) ollut mitenkään ylenpalttinen kiire, laivan lastaus kesti ja kesti. Merelle päästiin vasta tunnin myöhässä. Myöhästely tuntuu olevan kyseisellä yrityksellä sääntö eikä poikkeus. Säätiedot lupasivat kohtuullisen mukavaa vajaan kymmenen asteen pakkasta ja pilvipoutaa. Tallinnassa tosin taivas oli synkkä ja lumihiutaleita leijaili ilmassa, mutta mitä etelämmäksi päästiin sitä aurinkoisempaa oli. Tummat pilvet valtasivat taivaan jälleen hieman ennen kuin oltiin perillä.

Syksyn ja talven myräkät ovat aiheuttaneet hämminkiä myös Viron sähkölaitokselle, matkan varrella ihmeteltiin enemmän tai vähemmän kallellaan olevia sähkötolppia.

Kilpailukeskus ja majapaikkamme Jaanikesen motelli on motokrossiradan vieressä aivan Valgan lähellä, kilometrin päässä Latvian rajalta Etelä-Virossa.

Radalla ei paljoa auton jälkiä näkynyt, sinnepä ei sitten varmaankaan kisassa mennä...

Viron läpiajoon (n. 250 km) kului aikaa vajaa kolme tuntia valtatietä 2, perille saavuimme parisen tuntia ennen kilpailun alkua. Valgasta löytyi Statoil, jossa tankattiin auto ja ostettiin matkaevääksi Vichyä ja energiajuomaa. Purimme matkatavaramme huoneeseemme ja lähdimme ilmoittautumaan.

Ilmoittauduttaessa "arvotaan" lähtöjärjestys - kilpailun tarran taakse on kirjoitettu numerot ja tarra vedetään pakasta (numero 18 osui meille), sitten katsastus. Tämänkertaisen ihmetyksen aihe oli peruutusvalot, joita ilmeisesti Virossa ei saa asentaa autoon omien tilalle. Katsastusmies kuitenkin hyväksyi ajokkimme mukaan kilpailuun "keskusteltuamme" tovin siitä onko tarpeen muuttaa Suomen tieliikenneasetuksien mukaista ajoneuvoa kilpailun ajaksi. Peruutusvalot saivat siis jäädä kiinni autoon, paikkaan, jossa ne ovat kiinteästi olleet jo kohta kymmenen vuotta. Erään Audin kattotelineeseen kiinnitetyt apupitkät sen sijaan hyväksyttiin mutinoitta...

Kilpailu oli tällä kerralla öine valik. Suomeksi se tarkoittaa auto- ja tossusuunnistuksen yhdistelmää, jossa rastit saa hakea haluamassaan järjestyksessä. Nopeuspyyntejä tai ihanneaikaa ei ole. Sen sijaan on kaksi aikakäsitettä: normaaliaika ja kontrolliaika. Normaaliajan pituus oli tällä kerralla kaksi ja puoli tuntia. Normaaliajalla kilpailukeskukseen palautetusta kilpailukortista ei saa aikapisteitä lainkaan. Kontrolliaika taas tarkoittaa aikaa, jonka kuluessa on palautettava kilpailukortti kilpailukeskukseen tuloksen saadakseen. Nyt kontrolliaika oli neljä tuntia. Normaaliajan ja kontrolliajan välisenä aikana saa käytetystä ajasta virhepisteitä siten, että ensimmäisen puolen tunnin aikana joka kolmas minuutti on yksi virhepiste, toinen puolituntinen antaa virheen joka toinen minuutti, viimeinen puoli tuntia ennen kontrolliajan loppumista rankaisee joka minuutti yhden pisteen. Rastipisteiden sijainnista, tiheydestä ja vaikeusasteesta riippuen pitää optimoida paluuaika.

Rasteilla on nykyään kolme vaikeusastetta ja ratamestari oli minulle sähköpostissa luvannut, että vironkielisiä ohjeita ei tällä kertaa käytetä, asematunnus on siellä, mihin se karttaan on piirretty. Helpoimmat, ykkösvaikeusasteen rastit tuottavat kolme plus-pistettä. Ne on merkitty karttoihin ympyrällä. Asematunnus on enintään kymmenen metrin päässä urasta ja taulu näkyy autoon. Tunnus voi silti olla käännetty metsään päin. Kakkosvaikeusasteiset rastit taas ovat enintään 30 metrin päässä urasta, ja voivat olla myös tienpinnan alapuolella (esimerkiksi ojassa). Ne on merkitty karttoihin kolmiolla ja niiden arvo on viisi pistettä. Kolmannen vaikeusasteen rastit voivat olla periaatteessa parinkin sadan metrin päässä urasta, löytämisen riemu tuottaa seitsemän pistettä. Yhteistä kaikille asemakilville on ainoastaan se, että niiden on oltava pystysuorassa. Osa rasteista on pakollisia ja ne on esitetty kartassa kaksoisviivalla, symboli vaikeusasteen mukaan. Tässä kilpailussa pakollisilla rasteilla on suunnistusleimasin, joten niihin on otettava kilpailukortti mukaan.

Kilpailukeskuksessa oli PC-pohjainen järjestelmä, joka heijasti projektorilla seinälle kilpailukellon sekä lähtöluettelon, seuraavaksi lähtevän kilpailijan ja ajan lähtöhetkeen. Kilpailijan lähtöaikaa näyttävä osa ruudusta on punainen kunnes kymmenen sekuntia ennen lähtöaikaa se muuttuu keltaiseksi ja lähtöhetkellä vihreäksi, sitten kartat ja kilpailukortti mukaan ja matkaan.

Kahden minuutin lähtöväleillä lähdettiin reitille. Rofan odotellessa papereitamme kilpailukeskuksessa ihmettelin kilpakumppaneiden haluttomuutta lähteä liikkeelle: ainakin pari edellämme "lähtenyttä" jäi määrittelemään hyvää reittiä kun taas me lähdimme saman tien.

Karttanipussa oli kymmenen sivua: "pääkartta", jossa oli koko kilpailualue 1:60.000 mittakaavaan pienennettynä, sitten yhdeksän sivua 1:20.000 karttoja, joihin oli piirretty kaikkiaan 98 rastipistettä, joista yhdeksän oli "pakollisia". Lähes 200 neliökilometriä käsittävältä alueelta lähdettiin poimimaan asematunnuksia.

Parin kilometrin ajelun jälkeen tultiin ensimmäiselle asemalle. Tarkka mitta, ykköshelppo asema mutta ohi mentiin. Pieni peruutus - ja siellähän se pilkisti kuusiaidan aukosta, ihan niin kuin karttaan oli piirrettykin. Toinen samanlainen reilun puolen kilometrin päässä, helppoa! Sitten kolmosvaikeusasteinen pakollinen rasti. Paikka oli moottoriradan eteläkulma. Auto jäi runsaan sadan metrin päähän ja rastipisteelle päästyäni huomasin kauhukseni jättäneeni kilpailukortin autoon; pakollisilla rasteilla on siis se suunnistusleimaisin, aargh. Rofa, tuo kortti autosta! Edestakaisen juoksulenkin uuvuttamana hyppäsin läähättäen takaisin pirssiin ja matka jatkui. Keskivaikea rastitunnus puolen kilometrin päässä, tällä kertaa reippaasti tienpinnan alapuolella ojan kohdalla. Ei paha. Nyt oli aika päättää miten päin aluetta lähdetään kiertämään, joten suunta koilliseen. Kakkosvaikeuksinen rasti puolen kilometrin päässä päätiestä ja taas eteenpäin. Sivun neljä kautta sivun viisi rastipisteiden kimppuun. Nelosella jäi muutama paikka "epähuomiossa" käymättä, mutta eipä niihin ehtinyt reagoimaan kun oltiin jo seuraavalla pakollisella rastilla. Nyt muistui kilpailukorttikin matkaan. Pahan rastin poiminta kapean metsätien päästä lähenteli ongelmaa, vastaan tuli paikalta pois lähtiessämme pari isoa maasturia, mutta tilaahan löytyi kirpunmentävä rako helposti. Kartat olivat muuten tosi hyviä, mutta ohut viiva saattoi tarkoittaa tietä, ojaa tai linjaa; seikka, joka herätti hilpeyttä toisinaan.

Viitossivulta päästiinkin sitten kakkossivulle, jonka päätimme tyhjentää kokonaan. Keksimme omasta mielestämme hyvän reitin ja sitä seuraten poimittiin rasteja urakalla. Reittiin tuli kuitenkin muutos kun yksi ajoreittimme teistä olikin tukossa. No, kerätään samalla ykkössivun Latvian puoleinen reuna tyhjäksi. Kolmoskartalle. Aloitettiin helpolla rastilla linjan tolpalta, matkaa rastille oli reilusti enemmän kuin tuo kymmenen metriä, mutta se näkyi autoon kuitenkin. Vaikeusaste oli meistä pikemminkin kaksi. Sitten pahimman kimppuun. Tehdashallin päähän piirrettyyn neliöön ei päässyt kuin jalkaisin, vaikka joku maasturi oli yrittänytkin. Reipas sadan metrin juoksulenkki ja sitten ihmettelyä. Ei näy, ei kuulu. Kaikkia jälkiä mitä maastosta löytyi piti seurata, viimeinen mahdollinen polku tuotti päävoiton. Äkkiä takaisin autolle. Nyt pitää saada jotain helpompaa että saa pulssin tasaantumaan. Kolme helppoa tulossa… paitsi että tällä kerralla linjan rasti oli vielä kauempana tiestä kuin edellinen, eikä tunnuksesta saanut varmuutta ennen kuin autosta nousi ulos ja juoksi pari kymmentä metriä lähemmäs. Selvä kolmosvaikeusasteen rasti. Kaksi oikeasti helppoa rastia ja sitten pakollinen kakkosvaikeusasteen rasti. Taas talon kulma, juoksumatkaa vajaa viitisenkymmentä metriä. Kaksi muuta autoa oli samaan aikaan paikalla ja lähitalojen tenavat olivat kerääntyneet ihmettelemään touhua. Haasteeksi otettiin yksi pahimmanlaatuinen rasti joen rannalta. Jälkiä alkoi olla jo runsaasti eikä rasti ihan heti ottanut löytyäkseen. Juuri rastin löydettyäni paikalle saapui kilpakumppani, jolle tehtiin pikku jekku. Hölkkäsin muka etsien rastia tasan toiselle puolelle aluetta ja huusin Rofalle sopimamme tunnuksen "juna lähtee" ja sitten miljoonaa autolle. Kilpakumppanimme menivät retkuun ja syöksyivät paikalle, jossa kuvittelivat rastin olevan… Kolmossivun pisteistä kolme oli joen "väärällä" puolella, joten takaisin kohti lähtöpaikkaa.

Paluumatkalla poimittiin yksi epähuomiossa väliin jäänyt keskivaikea asematunnus ja sitten haasteen kimppuun. Kolmosvaikeusasteen rasti reilun sadan metrin päässä tieltä. Kartan kuviorajaan pysähdyttiin ja taskulamppu esiin, valoa kuviteltuun suuntaan - ja siellähän se tunnus paistoi kuin Naantalin aurinko. Äkkiä eteenpäin. Pakollisia rasteja on etsimättä vielä viisi, aikaa reilu pari tuntia. Nyt aletaan jättää väliin helppoja rasteja, jotka eivät ole ihan lähellä matkareittiämme. Viitoskartalta kuutoseen ja nyt tuli paljon juoksua: Kolme pahimman luokan asemaa ja kolme keskivaikeaa, joista yksi pakollinen. Helpot jätettiin suosiolla käymättä, samoin ne kolmoskartan rastit, joihin nyt olisi ollut pääsy. Kolmoskarttaan jäi 14 pisteen edestä asemia käymättä, kuutoskarttaan kuusi pistettä. Jatkettiin kartalle yhdeksän.

Vaikea rasti ojan päässä ei ollut "suunnistajalle" paha, lisähelpotusta toi aseman juuri löytänyt kilpakumppani, jonka juoksuvauhdista ja -suunnasta oli helppo päätellä tunnuksen sijainti. Yksi helppo poimittiin välipalaksi ja sitten vaikea pakollinen. Pitkän talon takana olleelle asemalle tuli juoksumatkaa parisataa metriä ja takaisin tullessa hivenen puuskututti. Toinen paha heti perään kun päästiin vauhtiin: ojan vieressä parikymmentä metriä tiestä. Hieno polku lähti ojan vierustaa, parinkymmenen metrin päässä tiestä oli iso kasa havuja, joiden lomitse polku jatkui metsän siimekseen. Pieni vilkaisu lampulla taaksepäin, ja siinähän se tunnus oli, havujen keskellä. Mahtoi harmittaa niitä, jotka juoksivat turhaan polkua eteenpäin ja sitten paluumatkalla löysivät aseman. Vähän helpotusta kakkosvaikeusasteisella rastilla (mitalla löytyi helposti), sitten metsän reunassa kolmosluokkaa. Pari autoa oli pysähtynyt liian kauas etsimään asemaa ja kävin äkkiä kurkistamassa rastin tunnuksen. Jatkaminen ei oikein meinannut onnistua auton tukkiessa uran, joten pientä valojen vilkuttelua ja jo tuli kuskiin vauhtia. Seuraavassa risteyksessä oli Lada Niva ojassa niin syvällä, ettei Subarulla kannattanut yrittääkään vetää pois. Anteeksi (vabandust), pojat, oltaisiin kyllä muuten autettu, mutta ei Subarun kytkin ihan kaikkea sentään kestä.

Normaaliaika oli käytetty, vajaa puolitoista tuntia olisi vielä aikaa, neljä pakollista asemaa käymättä. Rofa alkoi jo hermoilla, että eikö me voitaisi nyt hakea ne pakolliset rastit ensin. Ei hätää, rauhoittelin, kyllä me keritään. Kartalta yhdeksän poistuimme etelään johtavaa tietä, kolme helppoa ja kaksi keskivaikeaa rastia jäi käymättä. Kuutoskartan ja viitoskartan kautta kahdeksikkoon, jossa väliin piti jättää runsaasti asemia. Pakollinen rasti näytti olevan paikassa, johon ei pääse kun kartan 7 kautta ja silloinkin pitää käydä vähän kilpailukarttojen ulkopuolella. Matkan varren asemista poimittiin kaksi, ensimmäinen helppo ja toinen vaikea. Tietysti piti yksi nollaus unohtua ja haettiin hyvä tovi rastia kilometri väärästä paikasta. Vajaa kymmenen minuuttia meni hukkaan toilaillessamme krossiradan reunoja pitkulaista kuoppaa etsiessämme. Karu totuus paljastui vasta jatkaessamme pettyneinä matkaa; odotettua rakennusta ei tullutkaan ja silloin valkeni: kuoppa on vasta edessämme kun tie tekee takaviiston mutkan. Ja siellähän se asemakin oli, syvän kuopan pohjalla. Nyt on aikaa enää kolme varttia ja kolme pakollista rastia on vielä käymättä.

Otetaan ensin tuo pakollinen kahdeksikko. Keskivaikea rasti pienen talon kohdalla. Vanha autiotalo tuli tutuksi sisältä ja ulkoa, kaikissa pensaissa oli juostu ja ei vain löydy. Rofa otti analyyttisen otteen ja käveli ensimmäistä taloa ympäri - ja siellähän se, pikkuisen kopin ja talon välissä. Hienosti sijoitettu ja upeasti löydetty!

Nyt on aika kortilla, kaksi pakollista on jäljellä ja kilpailukeskukseen on linnuntietäkin yhdeksän kilometriä. Puoli tuntia aikaa. Olisipa vähän onnea, tokaisin ja ajattelin yrittää oikaista: metsätietä seiskan pakolliselle oli joku ajanut maasturilla, kyllähän siitä sitten Subarukin menee tokaisin ja sinne parikymmensenttiseen lumihankeen. Parisataa metriä oli kaikki lähes hyvin, mutta sitten oli pari puuta poikittain tiellä, joten takaisin menosuuntaan. Etsin potkimalla lunta kantojen välistä hyvän kääntöpaikan ja Rofa käänsi auton "pennin lantin" kokoisessa aukossa. Takaisin isolle tielle. Meni pari kolme minuuttia hukkaan, onneksi ei sentään jääty kiinni. Toista kautta rasti oli onneksi helposti löydetty, vaikka olikin vaikeaksi merkitty. Nyt kohti kilpailukeskusta, on kiire. Mutta ei kuitenkaan niin kiire, etteikö matkan varteen jääviä helppoja voisi poimia mukaan. Neljä helppoa asemaa poimittiin matkan varrelta, yksi niistä oli se viimeinen pakollinen rasti. Valgen kaupungin kautta kilpailukeskukseen - ja vielä oli melkein viisi minuuttia aikaa. Oltaisiin hyvin keritty hakea vielä yksi…

Neljän tunnin aikana löysimme 57 asemaa mukaan lukien kaikki pakolliset asemat. Keskimäärin siis asema noin joka neljäs minuutti. Tuloksena oli reilu voitto neljän kymmenen pisteen erolla seuraavaan. Mestaruussarjassa siirrymme piikkipaikalle edellisen kilpailun voittaneen parin hajaannuttua tähän kilpailuun kahteen eri autoon. Kartanlukijana edellisessä kilpailussa ollut Heiki Savitsch siirtyi vielä kuljettajaksi...

Tulokset ja sarjapisteet Rajaajajien sivulla.

Paikalliset suosivat kilpailukalustona nelivetoisia maastoautoja ja meidän Subaru Justy vaikuttikin höyhensarjalaiselta muiden kilpa-autojen rinnalla: Jeep Grand Cherokee, Toyota Land Cruiser, Honda HRV, Lada Niva mutta olipa mukana harrastajaluokassa myös VW Bussi, vuosimalli "todella vanha". Todellista seikkailuhenkeä kysyy myös lähteä noihin maastoihin uudenkarhealla Renault Meganella tai Peugeot 406:lla, ja niitäkin oli mukana.

Asematunnuksina olen tähän asti tottunut näkemään vain numeroita ja kirjaimia. Etelä-Virossa tämäkin on toisin, myös symboleita ja kyrillisiä kirjaimia käytetään. Rastin 91 bongasi Rofa ja huusi hätiin, kun ei osannut tavata löytämäänsä merkkiä.

Tulostenlaskenta toimi ripeästi, tulos oli jo seinällä kun saimme tavaramme autosta huoneeseen ja kaikkein märimmät vaatteet vaihdettua. Palkintojen jakokin pääsi alkamaan. Tuttuun tyyliin palkittiin kolme parasta diplomein, mitalein ja tavarapalkinnoin. Valitsimme palkinnoksi takkakeppisarjat, makkaratikkua, lapiota, harjaa ja hiilihankoa roikkui hienosti upeissa käsityönä tehdyissä telineissä. Parhaiden jälkeen on muiden vuoro; loput tavarat perinteisesti arvotaan osallistujien kesken.

Palkintojenjaon jälkeen jäimme baariin notkumaan hetkeksi. Onnitteluja saatiin monilta kanssakilpailijoilta, kiitoksia kovasti. Audilla kilpailuun osallistunut virheetöntä suomea puhunut kaveri valitteli huonoa tuuria - auto oli ollut ojassa kolme varttia kun "kytkin nousi ylös väärässä paikassa". Kannettavalla PC:llä, GPS:llä ja täydellisillä Viron maastokartoilla varustautunut pari saattaa olla seuraavassa kilpailussa paha vastustaja, mutta "vain voitto mielessä" toukokuun Kevadsõidiin.

Kotimatka aloitettiin dokumentoimalla muutama asema radan alkupäästä. Ensimmäinen asemamme oli kuusiaidan välistä pilkottanut B. Pimeässä tästä menee helposti ohitse.

Neljäs asema oli kakkosvaikeusastetta ja kolmiosymbolin keskellä kartassa oli tien ja ojan risteys. Asema löytyikin helposti jyrkästä penkasta ojan kohdalta, pari metriä tien pinnan alapuolelta. Autoon oja ei näkynyt lainkaan, mutta mitalla osui tarkasti.

Sama asema ojan puolelta katsottuna.

Latvian rajalla ollutta tietä rullattiin kisassa edestakaisin.

Viron autosuunnistusurat ovat parhaimmillaan todella hienoja.

Pimeässä tämäkin olisi vaikea havaita kuusen alta, ellei tunnus olisi heijastavaa materiaalia.

Sitten pikkuteiden kautta oikaisten kakkostielle ja kohti Tallinnaa. Matkan varrelle osui myös Pori, asukasluku n. viisitoista.

Nesteen huoltoasema löytyi 2- ja 5-teiden risteyksestä, siinä oli myös automaatti. Monessa muussa paikassa maksetaan ensin ja sitten tankataan - eikä laadusta ole pienemmillä asemilla aina takeita. Tallinnaan saavuttiin iltapäivällä, sataman Citymarketista Justyn takapenkki ja tavaratila täyteen tuliaislaatikoita ja laivaan. Koto-Suomeen saavuttiin puolisen tuntia aikataulusta myöhässä, väsyneinä, mutta onnellisina.

Kevadtuul 7.5.2005, Viron mestaruussarjan kolmas etappi

Kuusaluun Suomenlahden eteläpuolella vei matka vaikka Salon UA olikin järjestämässä kalenterin ulkopuolista aluekilpailua samalle päivälle. Kaksi edellistä Viron mestaruussarjan kisaa oli onnistunut lähes nappiin, joten olimme päättäneet ajaa koko sarjan. Aurinkoista keliä oli luvassa ja matkaan lähtivät myös "paremmat" puoliskot Leena ja Taina. Matkassa oltiin siis kahdella autolla.

Majapaikaksi olimme internetistä löytäneet Laugu külalistemajan, joka on vajaan kymmenen kilometrin päässä kilpailukeskuksesta.

Upeaksi remontoitu ison omakotitalon yhteyteen rakennettu vierasmaja oli meistä matkan kohokohta: paikasta löytyi niin sauna kuin kylmävesiallas. Tai, mitä mieleen jää -osastolle taisi kuitenkin jäädä päällimmäiseksi varsinainen emämunaus, johon allekirjoittanut houkutteli kokeneen kuljettajapoloisen...

Lauantaiaamuna lähdettiin etsimään kilpailukeskusta. Ensimmäisessä kutsuversiossa oli kerrottu vain paikan koordinaatit "koska ei sillä ole mitään osoitetta". Pari viikkoa ennen kisaa tuli kuitenkin ajo-ohje, jonka avulla paikka oli "helppo" löytää...

Kilpailukeskus oli vanha, ränsistynyt teollisuushalli suuren, pusikoituneen sorakuopan keskellä.

Kisa alkoi jälleen tutulla ohjaajakokouksella. Järjestäjä kertoi mitä tuleman pitää: kaksi etappia valikointisuunnistusta, joiden välissä on "lisakatse" - "erikoiskoe". Yhden etapin pituus oli puolitoista tuntia johon puolitoista tuntia sai käyttää lisäaikaa. Erikoiskokeen pituus oli kaksi minuuttia ja siinä oli tarkoitus ilman karttaa ajaa kuopassa lenkki ja kerätä mahdollisimman monta oikeaa tunnusta reitin varrelta. Erikoiskokeen on tauko, n. puoli tuntia ja sen jälkeen ajetaan kilpailun toinen etappi, jossa niin ikään normaaliaika on puolitoista tuntia ja sama puolitoistatuntinen lisäaikaa. Kuuden ja puolen tunnin kisa siis.

Lähdöt olivat minuutin välein, mutta "hajonnalla", eli joka toinen pari lähti kakkosetapille, kuten mekin. Neljä A4-sivua mustavalkoisia, toisiinsa osittain limittyviä karttoja mittakaavassa 1:20.000 ja 1:15.000, punaista poikkiviivaa kielletyn alueen merkiksi ja kahdella punaisella poikkiviivalla merkityt polut eivät ole läpi ajettavassa kunnossa. Kontrollipisteitä ei ole mitenkään hirveän paljon näköisesti mutta maasto näyttäisi vetävän vertoja Siikakankaalle ja Taipalsaaren lentokentälle. Todella paljon metsäautoteitä ja polkuja, vau!

Neljä helppoa kontrollia 1:20.000 kartalla oltiin poimittu suhteellisen helpoista paikoista ja reittimme alkoi hahmottua. Koitetaan kerätä kaikki... vaan viidespä ei löytynytkään. Vaikka järjestäjä vakuutti kontrollin olleen ympyrän keskipisteessä emme etsinnöistämme huolimatta sitä löytäneet. Lähes viisi minuuttia hakua hukkaan ja kyllä harmitti. Ne jotka aseman olivat löytäneet kertoivat sen olleen "ennen" oikeaa paikkaa, ts. olimme ajaneet siitä ohi ja etsimme väärästä suunnasta. Helpoksi määrätty asema, sääntöjen mukaan sen olisi pitänyt näkyä autoon.

Mutta matka jatkui. Mustat viivat kartalla tarkoittivat (totutusti) joko tietä, ojaa tai linjaa, kaksoiskatkoviivat rajaa, jota joko pystyi ajamaan autolla tai ei. Etukäteen oli siis vähän arpapeliä pääseekö valittua reittiä ajamaan vai ei, tuota paikallistuntemusta kun ei ole. Etapin reittimme kulki sivulta 1 sivulle 3, josta 4, 2 ja 1. Ensimmäisen sivun puolikas oli nopeasti selvitetty ja siirryttiin kolmossivun 1:20.000 kartalle. Mutta: mistä pääsee oikeasti läpi, ensimmäinen yritys ei ollutkaan tie vaan oja, ja takaisin. Puolentoista kilometrin turha hakulenkki. Ei taida olla meidän päivämme... Kohta se oikea ura löytyi ja rajalinjaa pitkin maasturin perässä. Reitti huononi ja huononi, maasturi meni jalanpaksuisesta maassa retkottavasta puusta yli kun päätimme jakaantua; Rofa ajaa takaisin puoli kilometriä ja tulee sadan metrin päässä olevaa samansuuntaista uraa, minä käyn sillä välin bongaamassa rastin. Maasturissa tehtiin samansuuntainen päätös, joten kahden kartturin voimin juostiin puolen kilometrin päähän rastille ja siitä vielä sata metriä kuljettajan kohtaamispaikalle. Ja sitten sinne emämunausrännille.

Rajalinja ei ollut järin pitkä, ehkä puolen kilometriä. Näkyi kuitenkin, että siitä oli ajettu. Puolivälissä tuli iso vesilammikko, josta päätimme yrittää yli. Hiljainen vauhti, maasto tuntui olevan kovaa. Ja yli päästiin höyryn saattelemana. Pieni töppyrä ja ura päättyi valtavaan lammikkoon. Kyllä me siitäkin päästään... "jospa kuitenkin palattaisiin takaisin", ehdotti kuljettaja varovasti. Ei, siitä tulee kolmen minuutin kierros ja aikaa ollaan hukattu jo ihan tarpeeksi, päätin. Läpi vaan. Hiljaa liikkeelle ja vesi syveni. Uran pohja tuntui kovalta ja kymmenen metriä oltiin jo ajettu renkaat lähes kokonaan uppeluksissa kun ilmanputsariin lensi vettä ja matka hyytyi tasan keskelle lammikkoa. Vettä alkoi tulla ovitiivisteiden välistä sisälle kabiiniin, ikkunat auki niin kauan kuin on sähköä ja pihalle. "Anna kamera niin otan kuvan" huusin. "Ei onnistu, se on Leenalla" ilmoitti Rofa. Ja toinen on Tainalla. Joopa joo, silloin kun kameraa todella tarvittaisiin se on mailien päässä. Mitenkäs tästä nyt sitten jatketaan? Startti toimii, tulpat pois ja pakkia. Metri kerrallaan ja parin minuutin viilennys ettei startti kärähdä. Kävin juosten tsekkaamassa lähimmän kontrollin kirjaimen ja reilun vartin päästä oltiin pois vedestä. Yksi kanssakilpailija auttoi meitä sivuun uralta, muttei uskaltanut maasturillaan yrittää lammikon läpi vaan lähti suosiolla kiertämään. Nyt pitäisi vielä saada auto käyntiin. Tulpat kiinni, yritys, ei toivoakaan. Tulpat irti ja kuivaksi talouspaperilla ja vapaata pyöritystä starttimoottorilla, vielä roiskuu vesi tulpan rei'istä... Tulpat kiinni ja uusi yritys, ei... Vasta neljäs kerta toden sanoi ja aluksi hieman moottori röpeltäen matka jatkui. Reipas puolituntinen kului mielenkiintoisen probleeman parissa. Lätäköstä oli pian jäljellä muisto vain... ja todella märät verhoilut autossa. Sentään penkit jäivät kuiviksi. Onneksi oli kuiva ilma, aurinko hoitaa ajallaan. Kohta lakkasi trippi juoksemasta, anturin johdot saivat näemmä siipeensä veden alla. Pikainen räpläys kartturin penkin vieressä kulkevissa johdoissa oleviin liittimiin ja kaikki toimii.

Nelossivulle ja mittakaavamuutos 1:15.000. Yliyrittäminen karttasivun vaihdossa aiheutti edestakaisin ajelua ja väärän asematunnuksen. Väärän? Eipä tiedetty siitäkään, että vääriäkin kontrolleja maastossa voi olla, risteys tosin tuli liian aikaisin, mutta kun kerrankin se tunnus näkyi niin selkeästi autoon. Oikea olisi ollut vajaan sadan metrin päässä seuraavassa risteyksessä…

Nelossivu oli ajettu läpi ja ympyrä oli sulkeutumassa. Vielä neljä asemaa ja maaliin, aikaa pari kymmentä minuuttia. Kaikki haetaan! Viimeinen oli tiukassa paikassa kymmenen metriä leveän puron "väärällä puolella", onneksi parinkymmenen metrin päässä oli tukki kaatunut uoman yli ja kenkiä kastelematta pääsi hakemaan kontrollin tunnuksen. Sitten etapin maaliin ja lisakatseelle.

"Maali" oli ratamestari itse, joka viittoili pysähtymään karttaan merkityn pisteen läheisyydessä. Tästä saatiin uusi lähtöaika toiselle etapille ja sitten jonon perään odottamaan erikoiskokeelle pääsyä. Taukomme kului rattoisasti jonottaessa, kymmenkunta autoa edellämme lähti 2-3 minuutin välein yksi kerrallaan ajamaan lenkkiä kuopan pohjalla. Kaksi minuuttia ja 24 kontrollia - aika tiukka kierros. Pitää vielä muistaa mitkä kontrollit on jo kirjoittanut korttiin, kaksoismerkinnästä rangaistaan yhdellä miinuspisteellä. Kuvittelimme ajankin ratkaisevan jotain, joten puolen tuntia jonotettuamme talla oikosena kohti kuopan pohjaa - lenkille, jonka olimme jo monen nähneet kiertäneen. Leena ja Taina olivat kuvaamassa kuopassa olevan kasan päällä, joten vähän näyttöäkin mukaan. Risteys, siitä yli ja … lähes kymmenen kontrollia sievästi rivissä, jonossa, kuopissa ja koppien päädyissä. I ja H ja B ja piste ja ...eiku... Olisi pitänyt pysäyttää. Todella nopea kierros, mutta vain viisitoista saatiin kirjattua ja niistäkin kaksi tuplaa. Vielä on taukoa jäljellä vajaa kymmenen minuuttia, pikaiset suklaa/energiajuomavälipalat ja sitten oli aika jatkaa matkaa. Kannustusjoukot ehtivät pikiksen kuopalta parahiksi kilpailukeskukseen, nyt saatiin kamerakin kyytiin.

Toinen etappi alkoi ja samaan metsään painuttiin takaisin, mutta eri kohdasta. Ensimmäisen kontrollin luona alkoi sataa. Ei paljon, mutta kuitenkin. Eipä ainakaan ole pölyongelmaa, tuumattiin. Olimme viimeisten lähteneiden joukossa, joten alkoi olla ruuhkaa kun saimme edellä lähteneitä kiinni. Sade taukosi pian, poimimme asemia hyvällä vauhdilla. Isolla sorakuopalla oli sitten tulla tenkkapoo, asema oli kätketty risukasaan eikä sitä meinannut millään löytyä. Jotenkin vaikeusasteet tuntuivat olevan pielessä, seuraava kontrolli oli helppo luokitukseltaan mutta sitäkään ei tahtonut löytyä. Kasan takaa löytyi kun viimein autosta jalkauduttiin.

Mieleenpainuvia hetkiä löytämisen riemusta koettiin pienestä metsävajasta, kontrolli oli vajan katonrajassa parin metrin korkeudessa. Ja metsästystornista, taisi olla juuri tuon sääntöjen sallima neljä metriä...

Tämänkin olisi järjestäjän mukaan pitänyt näkyä autoon. No, olisihan se näkynyt jos olisi juuri tämän pusikon viereen ajanut ihmettelemään...

Kaikkein tiukimmassa oli juosten haettava rasti, jota etsittiin pitkään ja hartaasti pusikosta erään kuopan pohjalla. Monta muuta kilpailijaa kävi, löysi ja poistui paikalta meidän kiertäessämme pusikossa kuin kissa kuumaa puuroa. Löytyihän se lopulta, aukealta kuopan keskeltä ja se itseasiassa jopa näkyi autoon paikalle johon olimme sen pysäköineet kun tiesi mihin katsoi...

Vauhdilla seuraavien haasteiden kimppuun...

Ei ainakaan yrityksen puutteesta voi syyttää jos ei olla tarpeeksi nopeita...

Vielä viimeinen kontrolli. Ei, ei ja ei. Porukkaa puolenkymmentä autokuntaa rymyämässä pientä tuuheaa männikköä. Vartti hukkaan ja olkoon, mennään pois. Pitäähän yksi kontrolli tälläkin kisapuoliskolla jäädä löytymättä.

Maaliin vauhdilla ja sitten tuloksia odottamaan. Tällä kerralla tuloksia sai sitten odotellakin. Järjestäjän tulossofta ei toiminutkaan ja pisteet laskettiin käsin. Kuulema se viimeiseksi etsiskelemämme kontrolli oli puuttunut maastosta jo ensimmäisen kilpailijan sitä etsiessä. Omituista todella, miten joku voi "vahingossa" eksyä keskellä tuuheaa männikköä olevalle asematunnukselle sen pölliäkseen. Mutta kaikki näköjään kelpaa jollei sitä ole pultattu tiukasti kiinni... Kymmenen parasta varmistettiin ja sitten jaettiin palkinnot. Vesilätäkössä vietetyn puolituntisen ansiosta (ja lisakatseen väärästä taktiikasta johtuen) jäätiin kärjestä tällä kerralla reilusti. Otetaan revanssi sitten Otepäässä...

Sunnuntaipäivä kului rattoisasti, käytiin tutustumassa mm. Lohjanjärveen.

Hesaan palattiin illansuussa.

Taidepläjäys...

Tulokset.

Otepää Järved 19.6.2005

Otepään kisa on vaihteeksi sunnuntaina ja vaihtoehtoista viikonlopunviettotapaa olisi tarjolla runsain mitoin: Jukolan viestin lisäksi olisi tarjolla "legendaarinen" Eikan Polku Kemissä ja Yötön Yö -sprint Oulussa. Otepää veti tällä kertaa pisimmän korren.

Päivänvalossa ajettava valikointisuunnistus olisi jälleen tarjolla, kuten viimeksikin Eestin suunnalla ajaessamme. Säätiedot lupailivat sateista sunnuntaipäivää. Lauantai-iltana Tallinnasta etelään suhatessamme oli kuitenkin täysin pilvetön taivas ja aurinko porotti kuumasti. Kolmen tunnin ajoreissun päätteeksi saavuttiin Lutsu turismitalolle keskellä ei mitään, Otepäästä vajaa kymmenen kilometriä lounaaseen. Soratiet pölysivät todenteolla matkan viimeisiä kilometrejä taittaessamme. Täällä on siis huomenna kilpailukeskus ja kanssakilpailijoita on ilmoittautunut kaikkiaan 21. Otepäässä muuten ajettiin edellisen kerran autosuunnistusta toukokuun 21. päivä samasta lähtöpaikasta, meille Otepää on uusi tuttavuus... Pahimmat kilpakumppanimme kuitenkin puuttuivat joukosta, joten sarjajohdon pitäisi "normaaliajolla" helposti säilyä.

Aamu valkeni aurinkoisena mutta tuulisena. Sadetta on luvattu enää joitakin ukkoskuuroja. Ilmoittautuminen ja katsastus, sitten lähtönumeron arvonta. Pakasta osui meille numero 21, toiseksi viimeisenä liikkeelle. Odotettavissa siis on, että maalissa on suurin osa porukasta meitä ennen, joten tulokset saadaan varmasti pikapikaa. Pari kanssakilpailijaa ihmetteli (edelleen/taas) pientä kirppuamme, paikallisista suuri osa harrastaa lajia isolla maasturilla. Myös GPS:n ja kannettavan tietokoneen puuttuminen kilpailuvarustuksesta jaksoivat ihmetyttää. Kilpailupaikalle alkoi hiljalleen kertyä paikallisia harrastajia, joille jaettiin PSAS:n XVIII Syyskoukeroiden kutsuja - vironkielisillä liitesivuilla terästettynä.

Eelinfo.

Eelinfo, ajajakokous, alkoi puoli tuntia ennen ensimmäistä starttia klo 10:30. Lähtöajalla saadaan kaksi karttaa, neliväriset 1:50.000 ja 1:30.000 -mittakaavaiset, A3-koossa. Vain kartan teitä (yhtenäinen viiva tai kaksoisviiva) saa käyttää paitsi yhden, polkujen risteyksessä olevan kontrollipisteen kohdalla, jonne on lupa ajaa myös polkuja pitkin. Huonokuntoiset tiet on merkitty karttoihin 4x4 -merkillä ja tiet, joiden käyttöön ei ole lupaa on merkitty ruksilla. 61 rastipistettä ja normaaliaika kaksi ja puoli tuntia. Ihanneaika tuntuisi riittävän kaikkien pisteiden läpi ajamiseen, joten taktiikkamme olkoon "kaikki kyytiin". Sääntöjen mukaanhan valikointisuunnistuksessa pitäisi olla niin paljon tarkastusasemia, että kaikkia ei ehdi käymään kontrolliajan puitteissa, mutta edellisessäkin kisassa kaikkia asemia ehdittiin etsiä vaikka reipas puolituntinen kylmässä vesilammikossa puuhastellen kuluikin...

Kello kävi yhtätoista ja kilpailijapari toisensa jälkeen säntäsi matkaan. Valikkosuunnistuksesta tuttu tilanne, ensimmäisestä risteyksestä joka toinen ampuu vasempaan, joka toinen kurvaa oikealle.

Kiire alkaa kun saa kartat kouraan...

Kello lähestyi lähtöaikaamme 11:42, Rofa siirsi auton kartanjakopisteeseen ja jo ripsahtivat päivän ensimmäiset sadepisarat.

Vettä! No, ainakin pölyongelman pitäisi olla poispyyhkäisty. Kartat käteen ja menoksi. Kilpailun nimi "Otepää Järved" selvisi ensi vilkaisulla karttoihin: siniset laikut täplittivät aluetta. Lähdetään kiertämään vastapäivään 1:50.000 mittakaaavisella kartalla. Aloitettiin helpolla asemalla ja yksi edellämme lähtenyt autokunta saatiin kiinni. Oja oli ensimmäisen rastiympyrän keskipisteessä ja ojalla asematunnus nähtiin vaan hiukan pidemmältä sitä kontrollia edellämme lähtenyt haeskeli. Sade oli jäänyt lähtöpaikalle, tie oli kuiva.

"Pakollisilla" kontrolleilla on tänään taas suunnistusleimasin ja kolmas asemamme oli kaksoisympyrällä merkattu, siis helppo ja pakollinen. Leima ruutuun ja menoksi, kaikki toimii hienosti. Kahdeksas kontrollipiste oli tehdä tenkkapoon. Tien varteen oli pysäköity useita autoja ja pellon reunaa juoksenteli monta kartanlukijaa ja jokunen kuljettaja. Suurimittakaavaisella kartalla tulkitsin tämän keskivaikean rastin olevan ojan varressa (oja ei erottunut karttakopiosta, mutta korkeuskäyrien perusteella rasti oli notkon pohjalla) noin sadan metrin päässä tieltä ja ojan ryteikössä sain kulumaan melko tovin ennen kuin Rofa huusi "äkkiä autolle". Kontrolli olikin ojan jälkeisen, ojan vieressä kulkeneen karttaan merkitsemättömän polunpätkän päässä ja sieltä hän sen kävi bongaamassa riehuessani risukossa. Hukkaan meni ainakin reilu viisi minuuttia, mutta "mukana ollaan". Keskivaikea kontrolli maakuopasta (rastinhakijoiden synnyttämä polku erottui heinikossa selvästi, ei vaikeuksia löytää), sitten helppo asema, jota piti hakea hetki väärässä paikassa juoksennellen - lopulta asema näkyi autoon ihan selvästi. Nyt oli syntynyt neljän auton letka, jossa olimme mukana. Jälleen pakollinen asema, jonka löysimme ensimmäisenä ja leima tietysti väärään sarakkeeseen kilpailukortissa, uusi leimaus tarvittiin ja toisena liikkeelle. Nyt oli kartturilla liikaa kierroksia, koitetaanpas rauhoittua.

Käydyt rastipisteet kannattaa ruksata karttaan jottei yritä myöhemmin uudestaan jo käytyä asemaa...

Neljän auton letkasta yksi Mazda 626 oli tässä kohdassa valinnut saman reitin meidän kanssamme, joten tovi tehtiin ryhmätyötä. Noudatimme kuuliaisesti yleisrajoitusta 90 km/h myös isolla tiellä, joten Mazda meni ohitsemme niin että perävalot vähän vilkkuivat... Seuraavalla rastipisteellä oltiin kuitenkin taas tiukassa nipussa. Neljä rastia haettiin yhtä matkaa, sitten reittimme erkaantuivat. Oltiin hetki ihan yksikseen ja alkoi sataa reippaasti. Onneksi pahimmat pisarat tulivat vasta sen jälkeen kun olin autoon päässyt takaisin vanhasta sorakuopasta, jossa oli juosten haettava kakkosvaikeusasteen rasti. Paria autoon nähtävää kontrollia myöhemmin kabiini alkoi huurtua. Puhallin täysille ja takalasin potkurit päälle, huurteenpoisto toimi hyvin ja taas oli näkyvyyttä riittävästi. Sitten rastille autiotalon pihapiiriin, keskivaikea rastipiste, joka on jossain pihapiirissä. Autolla talon viereen ja juosten taloja ympäri ja ojalle asti lähes kainaloon asti ulottuvassa märässä heinikossa. Tunnusta vaan ei löydy. Kolmas kierros (saman) huonokuntoisimman talon ympäri päättyi ja paikalle oli tullut vanhempi isäntä mustalla Volgalla ihmettelemään mitä täällä oikein tapahtuu. "Orienteerumist", todettiin ja matka jatkui mutta kontrollia ei löytynyt. Kisan jälkeen käytiin toteamassa huono tuurimme: auto käännettiin peruuttamalla asemalle päin ja ikinä ei tullut vilkaistuksikaan sitä pihapiirissä ollutta kolmatta rakennusta, jonka seinustalla kontrolli oli...

Kisan jälkeen tämäkin oli helppo löytää... kisassa tähän "ruutuun" peruutettiin ja huomaamatta jäi

Ukkoskuurot antoivat välillä reippaasti vettä. Maasto ja tiet olivat kuitenkin paikoitellen täysin kuivia ja välillä nähtiin komeita salamoita. Otepäätä kohti vei matkamme ja tulossa oli kartan vaihto. Päätien molemmin puolin oli kontrolleja eri kartoilla, joten tarkkana piti olla ettei jää joku väliin. Nyt saatiin nauttia eksoottisesta 1:30.000 mittakaavaisesta pyöräsuunnistuskartasta. Rastit muuttuivat kertaluokkaa helpommin löydettäviksi ja etenimme sangen joutuisasti. Hienoja as-teitä ja piha-alueita nähtiin ja kohta saavuttiinkin Otepään keskustaan. Taas sukkuloitiin kahdella kartalla ja yksi pieni moka tuli kun yksi kontrollipiste lipsahti sivu suun ja oltiin Pühajärven väärällä puolella. No, haetaan toista kautta, ei siinä viittä minuuttia enempää hävitä. Yksi kontrolli oli "pienessä" pudotuksessa, eikä meinannut ilman kartta löytyä. Juosten mäki alas kuopan pohjalle ja sitten takaisin karttaa hakemaan. Vastapäätä paikallisveijarit aitaan nojaten huutelivat jotain "oliko kolmonen", mutta takaisin etsimään. Ja kolmonenhan sieltä sitten löytyi...

Maali alkoi jo häämöttää, käytettävissä olevaa aikaa oli reilu tunti vielä jäljellä. Vain yhdeksän asemaa ja se hakemamme autiotilan kontrolli löytymättä. Haasteelliselta vaikutti kaksi "tosi vaikeaa" seitsemän pisteen asemaa, joissa oli sanallinen selitys; "sõjatamme taga" ja "autoremondi kanaalis". Ilman selostuksiakin nuo olisivat olleet löydettävissä mutta helpoiksihan nuo ohjeilla muuttuivat. Saimme vielä suomeksi käännettynä ohjeet, mutta ne olivat jo täyttyneessä kilpailukortissa hansikaslokerossa...

Kontrollipiste 39: "Sõjatamme taga". Parinsadan metrin juoksulenkki upeassa Pühajärven puistossa!

Viimeiset kontrollit löytyivät helposti ja maaliin vauhdilla. Taktiikka hakea kaikki oli oikea, monikohan lähti samalla tavalla matkaan? Hämmästyttävän paljon porukkaa oli jo tullut maaliin, toisaalta lähdimme viimeisten joukossa reitille. Tulos saatiin vikkelästi, 199 pistettä ja keulille. Vaihtovaatteet päälle ja maksamaan huonetta, sitten odottamaan josko joku vielä "yllättäisi". No voe tokkiisa, Mürkin veljekset (?) löysivät kaikki ja heillä oli lähes kymmenen minuuttia nopeampi kierros. Todella hatunnoston arvoinen suoritus - vaikka varmaan parikymmentä minuuttia meni meillä hukkaan kontrolleja etsiskellessä. Toinen sija on aivan loistava saavutus.

Palkintojen jako alkoi puoli viiden nurkilla. Mitalit ja kunniakirjat mukanamme aloitimme paluumatkan. Sarjan kannalta on hienoa, että neljässä ensimmäisessä kilpailussa on ollut neljä eri voittajaa. Meidän kiinnityksemme kärkipaikkaan jatkui. Sarja jatkuu Etelä-Virossa 20.8., silloin on tarjolla tutumpaa viivasuunnistusta. Tapahtuman "kilpailijaksi" on Suomeen tupsahtanut loppusyksystä siirretty VaToSUA:n kansallinen kilpailu, mutta eiköhän nuo uudet maastot etelässä vedä taas pidemmän korren... Täytyy sitten muistaa olla extratarkkana niiden kontrollien kanssa; kisan yksi tehtävä kun on huomata 0-4 metrin korkeudelle ripustetut tunnukset. Miten mahtaa käydä kun nyt ei löytynyt kaikkia vaikka oli tiedossa missä ne ovat... Ja neuloja pitää pakata matkavarustukseen mukaan, AT:n paikat kun pitää tyrkkiä karttoihin.

Kotimatkalla nautimme jälleen pilvettömältä taivaalta porottavasta auringosta. Pari kontrollia käytiin vielä bongaamassa, mm. se jota emme kisassa löytäneet

Onko tuo äksä, vee vaiko yy. Aijjuu, yy onkin eestiksi üü, no täytyy silti käydä kurkkaamassa.

Sitten Tallinnaan tuliaisostoksille. 22:00 lähtevään Autoexpressiin ehdittiin hyvissä ajoin ja keikkuva kotimatka päättyi Helsinkiin varttia ennen puolta yötä.

Tulokset

Udusiil - Eesti Karikasarjan kuudes etappi, 17.9.

Viron kahdeksasta osakilpailusta koostuva mestaruussarja on edennyt kuudenteen osakilpailuunsa. Nyt on tarjolla viimeisen kerran sitä parasta eli valikointisuunnistusta, tällä kerralla Märjamaan ympäristössä 80 kilometriä Tallinnasta etelään. Vaihteeksi lähdettiin reissuun hitaalla lautalla (Tallinkin Meloodia, jonka autokannen täyttäminen tuntuu aina kestävän pitkään) pari kymppiä säästääksemme (ja varmistaaksemme ylipääsyn: katamaraaneissa on säävaraus ja syksyn tuulet voivat yllättää). Majapaikaksemme olimme valinneet kilpailun ratamestarin suosituksesta Hotelli Kurtnan, joka on Tallinnasta parisenkymmentä kilometriä etelään.

Kisaan oli ilmoittautunut lähes kolmekymmentä paria, joista kilpailuluokkaan lähtöpaikalle asti saapui 21. Lähtöpaikasta ei ennakkoon ollut muuta tietoa kuin sen koordinaatit:

- - - - -
Võistluskeskuse täpne asukoht: 58º55'43''; 24º26'53''
- - - - -

Kannettavilla tietokoneilla ja GPS-laitteilla varustetut löysivät paikalle helposti, niin kuin mekin: kartaston koordinaatit osuivat tasan nappiin. Paikalla oltiin hyvissä ajoin ennen lähtöaikaamme. Itse asiassa järjestäjän lisäksi paikalla ei juuri muita vielä ollut...

Mukaan olivat ilmoittautuneet kaikki sarjan kärkipaikoista "taistelevat" parit. Kisasta on tulossa rankka, säätiedot lupailivat sadekuuroja sekä lähes nollakeliä. Suunnistuksen ajajakokouksessa kerrottiin tulossa olevan lähes sata rastipistettä, viiden tunnin maksimiaika ja viisi karttaa mittakaavassa 1:15.000. Kartoista kaksi on kaksipuoleisia, A2-kokoisia lakanoita yhden yksipuolisen ollessa kooltaan "vain" A3 (yksipuolisessakin oli muuten kääntöpuolella "mallikartta", jossa rasti päällä). Kartat olivat harmaasävyisiä ja niihin oli merkitty punaisilla symboleilla ja numeroilla kolmessa eri vaikeusasteessa olevia rastipisteitä. Vaikeimpiin oli annettu lisäksi vinkki rastipisteen löytämiseksi. Valikointisuunnistuksesta tuttuun tapaan järjestyksen saa itse valita.

Matkaan lähdimme neljäntenä autona kello 19:06 auringon antaessa valoa vielä vajaan tunnin ajan. Sateista tai edes pilvistä ei ollut juuri tietoakaan. Ensimmäiset kontrollipisteet löytyivätkin vauhdikkaasti ja oltiin jonkin aikaa kahden edellämme lähteneen kanssa pienessä letkassa. Erilainen reitin optimointi tuotti meille kymmenennen rastin jälkeen lokoista oltavat: saimme ajaa täysin omaa ajoamme, itse asiassa koko loppukisan. Hämärän alkaessa haitata näkemistä alkoi asemien löytyminenkin muuttua vaikeammaksi. Lisämausteena alkoi peltoaukeilla olla jonkin verran sumua. Jotkut vaikeimmista rastipisteistä olivat hiukan hankalasti löydettävissä mutta aikataulullisesti alkoi näyttää siltä, että ehdimme hyvin käydä kaikki pisteet maksimiajan puitteissa.

Tässä kilpailussa oli mukavana lisänä muutamalle soranottoalueelle ripotettu lähekkäin useita tarkastusasemia, joiden löytämisen lisäksi piti osata laittaa ne oikeaan järjestykseen. Nopean etenemisen vastapainoksi piti tehdä huolellista kartoitustyötä saadakseen kaikki osumaan oikein. A2-kokoiset kartat tuntuivat kohtuullisen hankalilta käsiteltäviltä (huvittaa ajatella, että joidenkin mielestä A4 on liian iso karttapohja...) mutta hyvin tuntui kabiinissa olevan tilaa. Mitä nyt joskus Rofalta tuli kommenttia konttorin paperinpaljoudesta - kilpailukorttiin tunnuksia kirjoitettaessa tuli kai vähän liian usein nostettua kartankulmaa kuljettajan näkökenttään.

Kolmen tunnin ajon jälkeen alkoi tulla vastaan toiseen suuntaan kiertäviä autoja. Yhtään asemaa emme olleet jättäneet vielä väliin ja kymmenkunta olisi vielä jäljellä. Hyvin ehditään käydä kaikki! Taskulampuista alkoi virta loppua mutta Kujalalta yösuunnistusrasteja varten lainatun otsavalon akku tuntui riittoisalta.

Viimeisen kontrollipisteemme löysimme kello 23:21 ja alkoi siirtymä maaliin. Aikaa oli jäljellä vielä kolme varttia ja matkaa kilpailukeskukseen kymmenisen kilometriä. Kaikki tuntui osuneen nappiin. Kilpailukortissa oli vielä jokunen rivi tyhjänä joten matkalla kilpailukeskukseen tein intensiivistä silmäilyä kilpailukarttoihin, olisiko sittenkin joku asema jäänyt käymättä. Ei löytynyt, eikä ollut. Kaikki 96 tunnusta, jotka ratamestarit olivat maastoon laittaneet oli tullut käydyksi. Järjestäjän edustaja ihmetteli suoritustamme; kukaan ei taida päästä lähellekään...

Kolme tuntia kestäneen odotuksen jälkeen tulokset saatiin valmiiksi (tulostenlaskija oli itse ajamassa numerolla yksi ja tuli reippaasti jälkeemme maaliin) ja varmistui kauden toinen osakilpailuvoitto, joka tällä kerralla syntyi viidenkymmenen pisteen erolla. Siis kymmenkunta tunnusta vähemmälläkin oltaisiin pärjätty! Vaikuttaisi siltä, että mitä enemmän karttoja ja kartanvaihtoja sitä vahvempia ollaan. Mitalien ja kunniakirjojen lisäksi saatiin palkinnoksi reput sekä, ensimmäistä kertaa muuten, pullot kuohuviiniä! Kolmelta aamuyöstä raunioituneessa hallissa lämpötilan lähennellessä nollaa ei vaan tehnyt mieli ruveta huiskimaan hyvää ainetta hukkaan eli korkit pullojen päällä palattiin majapaikallemme. Pariksi tunniksi unta palloon ja sitten kotia kohti.

Kaksi osakilpailua on jäljellä ja kuusi lasketaan. Sarjassa kuljettajien puolella Rofa on kakkosena vain kolme pistettä kärjestä yhden osakilpailun vähemmän ajaneena kuin kärkipaikalla oleva Mart Mürk ja minulla on "turvallisen näköinen" kärkipaikka - jota vahvasti tavoittelevat sekä Raul Mürk että etenkin Heiki Savitsch. Syytä olisi siis onnistua molemmissa jäljellä olevissa viivasuunnistuskilpailuissa jos sarjan kärkipaikat tekee mieli vallata. Vaikka tärkeintähän ei ole tietenkään voitto vaan - hyvät palkinnot (?) - tai meidän tapauksessa hauska seikkailu uusissa maisemissa (uskookohan tätä joku ihan oikeasti) ;-)

Tulokset

Kuusalu Sügissõit 22.10., Viron mestarussarjan seitsemäs ja toiseksi viimeinen osakilpailu

Urheilullisuus jyräsi säännöt II

Riihimäki päätti lyhyen mutta sitäkin vähäkisaisemman kotimaisen AS-kauden jonkun mielestä kalliinpuoleisella mutta minun mielestäni oikeanhintaisella kansallisella kilpailulla. Pelit sen sijaan jatkuivat meidän osaltamme Viron mestaruussarjan toiseksi viimeisellä osakilpailulla Kuusalussa, Tallinnasta vajaa viisikymmentä kilometriä itään. Alkukesällä ajetussa valikkosuunnistuksessa useiden kymmenten neliökilometrien kokoinen metsäautotieverkosto kiehtoi käydä katsastamassa myös viivasuunnistuksena toteutettuna. Ratamestarina oli Suomessakin AS-kisoissa käväissyt Jaanus Simm, joka oli tehnyt reitinsuunnittelussa upeaa työtä. Reittiviivaa oli syntynyt kaikkiaan lähes 180 kilometriä. Kisaa oli tehty tiiviisti kaksi kuukautta, mutta päivät olivat loppuneet kesken. Tämä näkyi viimeisestä silauksesta, mm. asemakilpien sijoittelusta sekä ennen kaikkea siitä, että kisan huipennukseksi suunniteltu "erikoiskoe" oli määritelty painoarvoltaan aivan liian suureksi. Lähtöpaikalla kasattiin kilpailijoiden karttanippuja sitä mukaa kun ehdittiin harrastelijaluokan lähtiessä reitille.

Ratamestari apulaisineen kasasi kisapapereita sitä mukaa kun kerkisi...

Kaksi kuukautta jatkuneen kuivan kauden päättyminen (sääoloja tarkoitan tietysti, epäilikö joku jotain muuta?) osui kisan kannalta ikävään saumaan. Vettä satoi kuin saavista kaataen ajaessamme vaihteeksi Viking Linen Rosellan uumenista ulos Tallinnassa. Matkaeväiden ostoon Sadamarkettiin ja matkaan kohti Kuusalua. Pietarintien varrelle osui Nesteen asema, jossa 95E:tä myytiin "samaan hintaan kuin Suomessa (pilkkua pitää siirtää) ja Ruotsissa" eli 12.95, siitä auton tankki ja varakannu täyteen. Ohjaajakokoukseen ei ehditty, mutta tällä kerralla se olikin aloitteleville ja harrastusluokalle suunnattu. Kilpailuluokan lähtöajat oli määritelty reilun puolen tunnin päähän harrastusluokasta.

Kilpailukeskuksena toimi biljardikerho "Ujula" Kuusalun keskustassa. Porukka kerääntyi autoineen kadunvarteen vaikka P-paikkakin oli tarjolla. Kilpailun ensimmäinen asema "D" oli aika helppo löytää...

Viereisessä rakennuksessa toimineen liikkeen nimi huvitti hivenen...

Lähtöpaikalle saavuimme lähes tuntia ennen lähtöaikaamme 18:16, viimeiset vinkit ratamestarilta ja iso nippu karttoja (17 sivua A4-koossa) mukana matkaan. Nyt kaikki AT:t ovat miehitettyjä ja antavat uuden lähtöajan, joka on aina vähintään kaksi minuuttia edellisen lähteneen perään. Käytössä on kuitenkin SportIdent-systeemi. Ajat määritellään minuutin tarkkuudella ja RT-virheet, puuttuvat ja ylimääräiset, rankaisevat 5 virhepisteellä.

Pieni lenkki lähtöpaikan ympärillä ja tositoimet metsäautoteillä alkoivat. Yli tunnin pituinen ensimmäinen jakso antoi kaiken sen mitä osasimme odottaa: joitakin kilvettömiä tarkkoja paikkoja, hassuissa paikoissa olevia RT-asemia, välillä vähän sinnepäin olevia peruskarttoja ja mittakaavoja erilaisissa mittakaavoissa sekä punaiset valot päällä vastaantulevia kanssakilpailijoita... Hieman oudoksutti järjestäjän tapa numeroida vaihtopisteet: kun saavuttiin pisteeseen 1 seuraavalla kartalla jatkettiin pisteestä 2. Siis kartanvaihdossa piti ynnätä yksi lisää (ei tämä meille varsinaisesti ollut ongelma ja taskulaskinkin olisi ollut tarvittaessa käytettävissä…). Viivat olivat kuitenkin pääsääntöisesti todella pitkiä, nopeuden muutoksethan voivat tapahtua missä kohdin viivaa tahansa. Ja lääniä oli riittävästi. Pienenä kauneuspilkkuna mainittakoon tuo Viron viivasuunnistuksessa rasittava asia eli kertaluokkaa liian pieni nopeuspyynti: jos teet parin minuutin pummin saa ajan yleensä helposti kiinni. Huonon suunnistustaidon omaavalle loistojuttu mutta meitä tuo useimmiten turhautti. Itse asiassa tehdyn mokan jälkeen sai pari minuuttia nautiskella vauhdin hurmaakin ja kartanlukemisen rytmistä sai vähäksi aikaa kiinni, mutta aika pian oli sitten taas himmailtava vauhtia ja pidettävä taukoa.

Ykkösjaksolle jäi meiltä näkemättä kolme kertaa (!) yksi ja sama asematunnus sekä olimme tehneet kaksi muuta RT-virhettä. Osa "hauskasta" Viron viivasuunnistuksessa on havainnoida sinne tänne reitin varrelle 0…4 metrin korkeudelle 0…5 metrin päähän tien reunasta sijoitettuja asemia, joka kieltämättä pimeässä on helpompaa kuin valoisassa. Triplamme oli eräältä kanssakilpailijaltamme kuuleman mukaan risteyksessä olleen reilun metrin korkuisen sorakasan päälle sijoitettu kontrolli "R". Viisitoista virhepistettä kuitenkin osaltamme ratkaisi pelin. Etenkin kun viimeisestä jaksosta tehtiin kilpailun sääntöpykälän 10.7 jyrännyt urheilullinen päätös. Mutta eipäs mennä asioiden edelle.

Kakkosjakso oli 1:50.000 välipala, jossa siirryttiin isolla tiellä alueen toiseen päähän. Virhepisteitä ei juuri kellekään tullut, lähinnä ennakoita. "Hauska" jekku yhden sillan tolpissa: molemmilla puolilla tietä oli kontrolli "F", vain oikealla puolella tietä olevat siis merkitään korttiin.

Kolmas jakso oli metka ja vaativa pyöritys, johon sisältyi niin pitkiä viivoja kuin ihan pieniä 1:5.000 pätkiäkin, kaikki "peruskarttaa". Täällä päästiin myös siihen surullisenkuuluisaan ränniin, jossa alkukesästä uiskenneltiin. Siihen lätäkköön asti ei ajettu eikä pitänytkään, edellisestä risteyksestä otettiin tiukka vasen. Pientä kilvanajoa parin edellämme lähteneen parin kanssa, ja taas mittarissa +60 sekuntia eli liikaa ennakkoa, seis. Parissa epätasaisessa kohdassa ollut 10 km/h pyynti todettiin sellaiseksi jota ei "as-kisavireisellä" Subaru Justyllämme edes pysty pitämään tasaisella ajolla. Sadalla metrillä tuli väkisin parikymmentä sekuntia plussaa vaikka Rofa parhaansa mukaan ajoi niin hiljaa kuin pystyi. Tänne kolmannelle jaksolle oikeastaan "katkesi lopullisesti kananlento": tuloslaskennan mukaan olimme tehneet viisi (5) reittivirhettä. Kaksi oli tiedossa; vähän turhan innokkaasti kirjoitin edessämme näkyviä asematunnuksia kilpailukorttiin ja sitten piti kurvata kilven edestä pois...

Kolme tuntia oltiin ajettu ja karttojen mukaan ollaan puolivälissä kisaa. Bensatankista eli sen sisällöstä on menossa mittarin mukaan sen viimeinen neljännes... "Tankataan varakannusta sitten jos tarvitaan" ja meno jatkui entisenlaisena jaksolla neljä. Siirryttiin eurooppatien pohjoispuolelle, mutta tällä kerralla piti muistaa myös suunnistaa. Vauhdikkaita ja hyväpintaisia teitä kurvailtiin valitettavan pienellä pyynnillä reilu puolituntinen. Asfalttitiellä oli sentään 70 km/h pyynti, rajoitus 90 km/h. Eväitä syötiin matkan varrella, virallisiataukoja ei kisassa ollut.

Viides jakso alkoi sitten varsinaisella jekkupossulla: pari helppoa kiemuraa tien oikealla ja vasemmalla puolella ja sitten 1:20.000 kartalla tyhjän päällä kiemura, joka päättyi vaihtopisteeseen X-risteykseen. Eipä sitä monikaan tainnut mennä kerralla oikein vaan liian aikaisin väärää tietä 10 astetta väärään ilmansuuntaan hyvä tovi, kaikki toimii, kunnes takavasen päättyi umpimetsään noin kilometrin kohdalla. Äkkiä takaisin. Lähes kolme minuuttia myöhässä oikeaan paikkaan ja sitten myöhät kiinni. Ei siinä kauan mennyt, pitkiä loikotuksia kilometritolkulla ja pätkä isoakin tietä ennen AT:ta. Toinen nollilla ajamamme jakso.

Kuudennella jaksolla alkoi ihmetyttää kilvettömyys: hyviä ja sitäkin parempia paikkoja roppakaupalla eikä (yhtä kaksi kertaa otettavaa lukuun ottamatta) kilpiä. Pitkä tovi oltiin tultu kilvetöntä taipaletta ja alkoi ihmetyttää nähdäänkö me niitä kilpiä enää lainkaan. Väsymys alkoi painaa ja tankin bensamäärän putoaminen E-viivan alapuolelle huolestutti. Viimeinen karttasivu oli pian käsillä ja auto kulki vielä. Sillan alle tultuamme Rofa bongasi jotain ylimääräistä maastosta. "Tee ja tset, ÄLÄ KIRJOITA!". Auto pysähtyi ja peruutettiin sillan alta pois. Kaiteen takana oli kuin olikin vielä kolmas kilpi ennen "helposti" näkemiämme. Kuin ihmeen kaupalla osui ensimmäinen silmään, kaide peitti näkyvistä kolmasosan tunnuksen keskeltä. Jakso päättyi ennen kuin viiva loppui ja sitten erikoiskoe. Ohjeet englanniksi: ajettava kovaa ja kirjoitettava kaikki oikeat tunnukset korttiin. Yksi auto kerrallaan (turvallisuussyistä, kuulemma). Saimme luvan tankata koska jaksolla oli parhaillaan yksi auto kurvailemassa. Lähtöhetkellä tehdään puikolla leimaus, jonka jälkeen saadaan kartat.

"Erikoiskoe" olikin sitten varsinainen kokemus. Suomalaista autosuunnistusta 1:1.000 kartalla ilman häiriötekijöitä. Kahdella A4-sivulla kuusi itse piirrettyä karttaa joista kussakin varsin kimurantinnäköiset viivat. "GO!!" 40 metriä ja ysikymppi oikeaan, ei toimi, takaisin. Henkilökuntaa huvitti hutilointimme, etusormi ojennettuna kädet osoittivat takaisin päin eli vielä toinen u-käännös ja uusi yritys. Lähtöpaikka näin jälkikäteen katsottuna oli sata metriä väärässä paikassa. Ärräpäiden saattelemana pyöritykseen. Rofalla oli kovat menohalut, mutta noin viiden metrin välein asetetut asematunnukset eli niiden tunnusten kirjoittaminen kilpailukorttiin aiheutti pieniä säröjä sujuvaan kartanlukuun. 43 tunnusmerkintää kortissa on noin viiden minuutin ajosta ihan mukava saldo.

Jaksokohtainen kilpailukortti virolaisittain. Jakso pitää muistaa itse sulkea, se ei ole pakollista mutta kannattaa tehdä. Helpottaa hiukan kortin täyttöä.

Maaliin saavuimme kilpailuluokan toisena autona. Harrastusluokasta oli saapumatta vielä puolet, taitaa siis tulla pitkä ilta. Oli vartin yli keskiyö ja sadetta tihrusi hiljakseltaan. Biljardisalin kolme pöytää olivat kovassa käytössä. Järjestäjä tarjosi kuuman keiton ja pasteijan kaikille osallistujille. Loistavaa palvelua!

Tuloslaskennassa ei sitten mitään tapahtunutkaan ennen kuin A-luokan ensimmäisessä autossa reitille lähtenyt tuloslaskentapäällikkö Argo Vessmann saapui maaliin reilun puolisen tuntia peräämme. Mallikarttoja ei ollut eikä malliriviä, eikä ihanneaikojakaan. Itse asiassa maalissa ei ollut mitään muuta kuin odotus. Paikka oli menossa kiinni kello 2, mutta tarvittaessa jatkoaikaa oli luvattu. Biljardin paukuttajat olivat tyytyväisiä kun harrastaa sai läpi yön: ensimmäiset tulokset tipahtivat kankaalle kolmen jälkeen. Tuloksista puuttuivat viimeisen jakson ajat, niitä järjestäjä ei aluksi uskaltanut laittaa näkyviin. Säännöt olivat selvät: virhepisteitä saa ajasta siten, että jokainen myöhästymissekunti on yksi virhepiste. Myöhästymisajaksi määriteltiin meidän aikamme, koska se oli, U-käännöksistämme huolimatta, nopein suoritus (!). Virallisesti olimme nyt kärjessä. Varsin pian kuitenkin järjestäjä ilmoitti, että näin ei homma toimikaan, viiden tunnin ajelussa kerätyt pisteet olivat niin vähäisiä ettei niillä juuri olisi ollut merkitystä lopputuloksiin. Todettiin vielä, että erikoiskokeen malliratkaisussa oli joitain puutteita, joita (väsynyt ?) kilpailuorganisaatio ei pysty korjaamaan. Siispä urheilullisuuden vuoksi viimeinen jakso päätettiin mitätöidä. Kiitoksia, taas meille kävi näin. Sijoitus vaihtui kolmanneksi. Hurja reittivirheiden määrä (11) sai vielä kyselemään missä tehtiin virheitä.
- "Jaksoilla 1, 3 ja 6"
- "Juu, kyllä minä tulosluetteloa osaan lukea, mutta missä kohtaa nuo meidän virheet ovat kartalla?"
- "Ei tiedä, ei jaksa selvittää."
- "Olkoon sitten."

Kaikki sitkeästi paikalle jääneet saivat arvontapalkinnot mukaansa hienosta palkintopöydästä. Suurin osa kilpailijoista oli kuitenkin jo lähtenyt kotimatkalle joten tavaraa jäi palkintopöydällekin kun viimeinen lappu vedettiin arvontamaljasta.

Aamuviideltä lähdimme katsomaan triplavirhettämme huomataksemme, että kilvet oli jo kerätty pois. Sitten Tallinnaan ja Nesteen kautta satamaan, Rosella lähtee 8:15 ja lähtöselvitykseen "pääsee" 6:30. Laivaan päästiin sisälle puoli kahdeksalta, heti hytin varaukseen ja untenmaille. Ei ole koskaan tainnut kotimatka sujua noin nopeasti.

Hienoa reittiä tuo tuloslaskennan käsittämätön toiminta ei pilaa mutta tunnelmaa kyllä. Mestaruus ratkaistaan lähes arpajaisista tutulla menetelmällä. Kolmen kaupaksihan tuo nyt menee, tiukimmin voitossa on kiinni nyt voittanut Mesipuu-Savitsch, vaikka sarjakärki meillä vielä onkin. Vähintään kakkospaikka näyttäisi olevan meille "varma nakki", mikäli Mürkit eivät täysin heittopusseina meitä pidä sarjan viimeisessä osakilpailussa marraskuun lopulla. Toisaalta viimeisen kisan voittaminen tekisi nannaa sarjasijoituksellemme... Siis 26.11. Viimaista Piiskaa odotellaan varsin herkullisissa tunnelmissa.

Stop press - Eestin autosuunnistusmestaruus Suomeen

Viimane Piisk, Tallinna-Saku 26.11.2005

Heti alkuun luu kurkkuun: 1:15.000 kartassa ei ollut mitään muuta kuin peiteviiva. Mitalla onnistui helposti ja jakso nollilla. Ratamestari valvoi asemaa ja antoi uuden lähtöajan. Olimme kuulemma ensimmäinen pari, jolla ei ollut tässä kohtaa kiire. Toinen jakso oli vain lyhyt siirtymä "tarkkuusjakson" alkuun. Tässä moni suomalaispari meni halpaan. AKP (AT) asemalla on aina siirryttävä käyttämään kilpailukortin seuraavan jakson ruutuja eivätkä puolentoista kilometrin siirtymää kaikki mieltäneet jaksoksi. AKP siis oli miehitetty ja jakoi uuden karttasivun. Suomalaistyyppinen pujottelujakso moottoriradalla ja sen pysäköintialueella ajettiin upeilla 1:5.000 ja 1:2.500 kartoilla rengaspinoja ja pensaita kierrellen. Homma luonnisti meiltä hieman liiankin hyvin, sillä kun normaalisti aika otettiin tässä kilpailussa minuutin tarkkuudella nyt olisi pitänyt olla tarkempi: joka kuudes sekunti tarjosi yhden pisteen ja meidän tapauksessa se tarkoitti neljää turhaa ennakkopistettä.

Uusien haasteiden kimppuun: "tiekirjasuunnistus" pihapiirissä aiheutti varsinkin paikallisille paljon ongelmia. Opimmepa mekin, että "vetävä tie" voi hyvinkin tehdä lähes u-käännöksen ennen kuin matka on ajettu täyteen. Kolmen minuutin lähtöväleistä huolimatta vastaan alkoi tulla autoja punaiset valot päällä. Pihapiiri jälleen pelkällä peiteviivalla ja mittakaava norjalais-eksoottinen 1:4.000. Ei vaikeuksia muttei AKP:takaan. Höh? No jatketaan matkaa sitten. Tiekirjaa ja kartatonta peiteviivaa vaihdellen edettiin hiukan löysänlaisen pyynnin kanssa pieni tovi. Sitten kartanjako AKP:lla ja pieni "pyöritys". Nollilla tai lähes nollilla ei ollut vaikea pysyä. Pyöritys päättyi ja lyhyt siirtymä. Seuraava sivu karttaa ja ... hieno, pelkistetty 1:10.000 kartta A4-koossa ja seitsemäntoista hevosenkenkää! Upea osuus, jossa pientä päänvaivaa aiheuttivat reitin tieurien päälle piirretyt punaiset ruksit (tarkoitti ettei ajeta) sekä huutomerkit (paha kohta). Varsinaisen yllätyksen tarjosi kuitenkin Eestin armeija, joka oli alueella harjoittelemassa. Meidät pysäytettiin kaksi kertaa kysymyksellä "orienteerumist?", "jaa" oli oikea vastaus ja matka jatkui. AKP:lle lähes ihanneajassa ja tiekirjalla alueen alkuun uudestaan. Lähtöpaikka eli seuraava AKP oli tällä kertaa toisessa kulmassa aluetta, jonne siirryttiin tiekirjamääritteillä. Aseman miehistö ei ollut tehtäviensä tasolla eikä antanut meidän leimata tuloaikaa. Uusi lähtöaika saatiin pari minuuttia edellisen perään ja uusilla kartoilla uusi kierros. Tällä kertaa peiteviivalla eli ei minkään valtakunnan ongelmia. Edellämme jäljet vähenivät sitä mukaa kun poimimme edellämme lähteneitä (joista osa yritti tulla peesiin). Kahdeksas AKP ja edessämme tuntui renkaiden jäljistä päätellen olevan enää yksi auto. Sen täytyy olla puolitoista tuntia edellämme lähtenyt tuloslaskentapäällikkö Argo Vessmann...

Pieni pyrähdys tiekirjalla ja taas armeijaa häiritsemään. Viiva jatkui sangen helponnäköisenä eikä se vaikea ollutkaan. Pientä päänvaivaa sentään aiheutti 1:7.500 mittakaava. AKP:ltä 9 lähdettiin ajamaan viimeistä kierrosta alueella. Ei mitään uutta ja pian oli homma selvä. Viimeinen jakso oli pääasiassa siirtymä maaliin jos kohta pienten silmukoiden kautta. Argo Vessmann oli virittelemässä tuloslaskenta-PC:tään käyntiin kun tulimme kilpailupapereiden ja SportIdent-puikon kanssa toimistolle.

Korttientarkastus alkoi ja muutamaa puuttuvaa näytti alustava tulos kun mentiin saunomaan. Suihkunraikkaina palattiin tuloslaskentaan ja nyt näytti todella hyvältä: 16 virhepistettä meillä (yksi reittivirhe), toisena Andersit Jersman ja Martin (75 vp) ja pahimmat kilpakumppanimme Mesipuu-Savitsch kolmantena tuloksella 79. Muut suomalaiset olivat täyttäneet kilpailukortin väärin, joten virhepisteitä tuli heille kuin saavista kaatamalla. Jaksolle lähdettäessä pitää aina täyttää ko. AKP:n numeron kohdasta alkavaa riviä tai merkinnät menevät harakoille. Toiseksi parhaasta suomalaistuloksesta vastasi Hakonen-Heino n. kymmenennellä (?) sijallaan. Sinisalo-Mattila sijoittui lopulta n. viidenneksitoista (?). Moraalisen kakkostilan napannut Suominen/Lahtinen töpeksi ainakin kolmen jakson merkinnät ja siitä pari sataa (!) ylimääräistä pistettä plakkariin - sijoitus kahdeskymmenes. Tuomola-Uotilan tulos riitti sijaan 21.

Sarjan ykköstilan saimme kuin saimmekin, vaikka tiukoille meni. Sarjan kilpailuista voitimme kolme, kahdessa sijoituimme toiseksi ja kuudennessa mukaan loppupisteisiin laskettavassa kilpailussa olimme kolmas. Karttureiden puolella sarjakärki syntyi vain kolmen pisteen erolla, kuljettajien puolella ero oli "peräti" viisi pistettä. Mikäli Mesipuu ja Savitsch olisivat ajaneet kilpailussa toiseksi olisi sarja ollut karttureiden puolella tasan (joskin meillä olisi ollut yksi voitto enemmän ja se olisi riittänyt sarjan voittoon). Mikäli emme olisi kilpailua voittaneet olisi karttureiden puolella Savitsch pysynyt kärjessä.

Yhdeksäs päivä joulukuuta sitten Tallinnaan tuli järjestäjä sanomaan meille. Sarjapalkinnot jaetaan hotelli Virussa sijaitsevassa yökerhossa klo 19 alkaen. Mmm-m. Meni harkintaan!